3. LUKU 
Oni-valtakunnan linnan käytäviltä kuului kolmen eri ihmisen askeleet. Yhdet niistä olivat nopeat ja täynnä intoa, kun taas toiset olivat laiskat ja vastaanpistävät. Kolmannet olivat taas varovaiset ja pelokkaat. Aivan kuin kävelijä pelkäisi, että lattian läpi syöksyy jokin ja repisi hänen jalkansa kappaleiksi. 
Ruki, Mao ja Mizuki olivat matkalla kuningas Kyon huoneeseen. 
Ruki oli niin innoissaan tilanteesta, että jätti koputtamisen väliin. 
"Hei isä min-", prinssin sanat keskeytyivät nähdessään isänsä ja tämän palvelijan Aoin sängyllä kovin läheisissä tunnelmissa. 
Kaikki kolme vain tuijottivat kuningasta ja tämän palvelijaa sängyllä. Tuntui aivan kuin heidän välilleen olisi muodostunut näkymätön muuri. 
Mizuki punasteli ja käänsi peloissaan katseensa pois. 
"Ruki! Etkö sinä todellakaan osaa koputtaa!", Kyo huudahti ja nousi sängyltä jättäen Aoin niille sijoilleen. Ruki laski katseensa alas ja huokaisi. Hänen tilaisuutensa valui hukkaan kuin paska viemäriin. 
"Ajattelin, että tämä saattaisi kiinnostaa..", prinssi vastasi ja työnsi Mizukin suoraan kuninkaan jalkojen juureen. Kyo tuijotti hetken ihmistä ja käänsi sitten katseensa Maoon. 
"Entä mitä tekemistä tuolla loisella on minun rakkaan Maoni kanssa?", Ruki hymyili leveästi ja paiskasi kädellään veljeään selkään niin, että toinen kaatui maahan polvilleen. 
"He ovat rakastavaisia...", Kyo piti katseensa tiiviisti Maossa. Aoin mieleen muistui eräs tapahtuma joka tapahtui vuosia, monia vuosia sitten. 
Aivan, tilanne oli täysin sama kuin silloin. Tosin henkilöt eivät olleet samat. 
"Kyo...", hän nielaisi hiljaa ja katsoi kuninkaaseen. 
Kyo huokaisi ja lysähti istumaan sängylle. 
Ruki oli aivan pettynyt. Ei tällaista voinut tapahtua! Ei ikinä! Olikohan tuo varmasti hänen isänsä? 
Prinssi asteli Kyon luokse ja ojensi pienen peilin tälle. 
"Siitä näet kaiken, mitä Hiton vankilassa tapahtui", Ruki lausahti kylmästi ja irroitti Mizukin sekä Maon kahleet, astellen sitten pois isänsä huoneesta. 


Yksinäinen hahmo käveli Rauhanlaaksosta vihreää nurmea pitkin kohti Tenshin linnaa kuun valaistessa hänen kulkuaan. Reita hytisi kylmästä veden tippuessa hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Vielä olisi pitkä matka kotiin. 
Enkeli ei voinut kuivattaa itseään loitsulla, koska hide oli kieltänyt. Hänen mielestään Reita ei ollut oppinut loitsua vielä kunnolla. 
Reitaa suututti kuninkaan määräys, vaikka hän tiesikin mitä voisi seurata jos lausuisi jonkin sanan väärin. 
Niinpä Reita tyytyi vain laahustamaan kohti linnaa. Olisi hän voinut lentääkin, mutta hänen mielestään se näytti typerältä (sitä hän ei tietenkään sanonut koskaan ääneen). Eikä ollut houkuttelevaa liidellä taivaalla märissä vaatteissa kylmän tuulen riepoteltavana. 
Reita ujutti kätensä laukkuun jota kantoi olallaan ja kaivoi sieltä mustan sulan. Sen saman sulan jonka se demoni oli laittanut hänen hiuksiinsa. Enkeli punastui muistellessaan kuinka demoni oli sen jälkeen suudellut häntä. 
Ja mitä mustasiipinen oli tarkoittanut sanoessaan että he tapaisivat vielä? Sitä Reita ei ainakaan sillähetkellä tiennyt kävellessään ajatuksissaan eteenpäin. 
Hänen aivonsakin taisivat pikkuhiljaa mennä kohmeeseen. Siltä vaaleahiuksisesta ainakin tuntui, kun hän piilotti sulan takaisin laukkuunsa. Linna kohosi jo korkeana hänen edessään. Vielä vähän matkaa, niin hän pääsisi sisälle lämpimään. Sitä ennen hänen täytyisi keksiä selitys, miksi hän oli kuin uitettu koira. 
Samaan aikaan Hitossa, Kaoru oli päästetty vapaaksi vankilasta ja hän istui huoneensa pöydän ääressä kirjoittamassa kirjettä. 
Kirjettä demonikuningas Kyolle. 
Salaa, kenellekkään kertomatta, hän oli rakastunut. Rakastunut Kyoon. 
Se oli ehkä osasyy siitä, miksi hän oli päästänyt demoniprinssit niin vähällä aiheuttamistaan kiusoista. 
Mutta tiesihän Kaoru sen, että hän ei koskaan pääsisi rakastamansa miehen lähelle. 
Sitäpaitsi, hän oli kuullut huhuja, että Kyolla olisi jo rakastettu siellä Onin linnan uumenissa. 
Kuninkaan huulilta karkaisi huokaus ja hän ryttysi taas yhden kirjeen lattialle, joka oli jo täynnä paperimyttyjä. 
Mustekin oli lopussa, joten Kaoru päätti luovuttaa ja vei kirjeenmytyt takkaan palamaan. 
Kaoru käveli sänkynsä viereen ja istui sille huokaisten raskaasti. Miten elämä joskus menikään niin totaalisesti päin Kyuuketsukin seiniä? 
Siinä miettiessää elämän syviä merkityksiä, Kaoru kuuli oveensa koputettavan. Mutta ennen kun hän edes tiedosti suunnan mistä ääni oli tullut, ovi läjähti auki ja huoneeseen syöksyi pieni pyörremyrsky. Tämä omisti mustat hiukset ja leveän hymyn. 
"Ah, Miyavi. Mitä nyt?", Kaoru kysyi touvuttuaan ensisäikähdyksestä. 
Miyaviksi kutsuttu pyörremyrsky hypähti kuninkaan viereen sängyn reunalle ja heilutteli jalkojaan katseen sinkoillessa ympäriinsä huoneessa. 
"Hän vain pyysi tulemaan ruokasaliin niin nopeasti kuin mahdollista", Miyavi hölötti niin, että Kaorulta meni hetki ymmärtää täysin mitä toinen oli sanonut. 
"Tai sitten se oli Die jolla sitä asiaa oli", Miyavi mietiskeli naputellen sormella leukaansa. 
Kuningas loi häneen 'koittaisit nyt päättää'- ilmeen, ja nousi ylös. Mitähän tällä kertaa? Olisiko Mizukista kuulunut jotain? 

"Et voi tehdä sitä minulle!", Mizuki parkaisi ja riuhtoi itsensä Maon otteesta. 
Prinssi huokaisi ja pysäytti toisen rimpuilut loitsulla. 
"Luuletko olevan muita vaihtoehtoja? Vai virutko mieluummin oman kuninkaasi käskystä vankilassa? Ja sitäpaitsi, ihmiset eivät elä ikuisessa onnessa! He kuolevat. Etkö käsitä sitä, Mizu-pieni?", Mao lausui ankarasti, muttei vihaisesti. Mizukin kasvoista sensijaan loisti katkeruus ja viha. 
"Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan..", hänen lauseensa jäi kesken, kun perillisen kylmä katse lukitsi hänen omansa. 
"Et olisi mitä!? Koskaan rakastunut, vai!? Kuole sitten, helvetin huora!", Mao huusi ja paiskasi Mizukin seinää vasten, päästäen sitten irti. 
Tummahiuksinen yskäisi hieman verta suustaan ja nosti katseensa Maoon. 
"Minusta... Ei... Tule koskaan... Demonia" 

Samaan aikaan Ruki makasi huoneensa sängyllä vatsallaan, kasvot tyynyyn haudattuna. 
Kyo ja Aoi? Hänen ISÄNSÄ ja AOI! 
Ajatus oksetti Rukia. Hän oli vielä joskus rakastanut Aoita. Inhottavaa. 
Kyyneleet pakkautuivat prinssin silmäkulmiin, kun hän ajatteli kaikkea mitä oli Aoin kanssa kokenut. Ja etenkin sitä, minkä oli juuri todistamassa isänsä huoneessa. 
Samassa ovelta kuului koputus, jonka seurauksena ovi aukeni varovasti. 
"Ruki?" 
Ääni oli Aoin. Kyyneleet valuivat väkisin Rukin poskille ja tyynylle, eikä hän kyennyt vastaamaan. 
Varovasti Aoi asteli prinssin luokse istahtaen sängyn reunalle. 
"Painu helvettiin", hän kuuli Rukin lausuvan itkuisena. 
"Siellähän minä jo olen...", Aoi huokaisi ja käänsi katseensa lattiaan. 
"Otan tuon loukkauksena", prinssi vastasi ja kääntyi kyljelleen, selkä Aoihin päin. 
"Kuten kaiken muunkin, mitä ilmeisimmin..." 
"Aijaa! Minä en ainakaan pane isääsi, vaikka sinua rakastinkin!” 
"Minä rakastan Kyota..." 
Lievä naurahdus kuului Rukin suunnalta. 
"Ja tunne on molemminpuolinen? Älä naurata..." 
Aoi tunsi rinnassaan viiltävää kipua. Hänen oli itsekin vaikea uskoa Kyon tunteisiin, mutta.. 
"Hän teki minusta demonin", vanhempi lausui ja puri huultaan. 
"Jonka jälkeen vihasit häntä...", Ruki hymähti. 
"Sinä et tiedä siitä mitään! Sinua ei ollut edes äitisi kohdussa silloin!" 
"Ja missä sinä olit silloin, kun olin?", tämä oli oikein huvittavaa Rukin mielestä. Silmä silmästä. 
"Palasin Uruhan luokse..." 
"... siis kenen?" 
"Et sinä ymmärtäisi..." 
"Kerro nyt?", Ruki innostui ja pyyhki kyyneleensä kääntyen Aoin puoleen. 
"Ennen kuin isäsi ja minä rakastuimme... Olin yhdessä Uruha nimisen ihmisen kanssa... Sitten isäsi tuli ja rakastuin häneen heti. Hiton silloinen kuningas määräsi minut vankilaan petoksesta, jolloin Kyo tuli pelastamaan minua. Mutta hänellä oli veli, joka paljasti meidät heidän isälleen... Et voi edes kuvitella sitä", Aoi huokaisi jälleen. 
"Mitä vikaa isoisässäni oli?" 
Aoi naurahti. 
"Ai että mitä vikaako? Hän oli tuhat kertaa ahdasmielisempi ja julmempi kuin oma isäsi!" 
"Entä isän veli?" 
"Hän... Halusi kruununperijäksi, muttei ollut isänsä mielestä tarpeeksi siihen tehtävään. Hän... kuoli myöhemmin..." 
"Kerro siitä kun hän paljasti teidät isoisälle?", Ruki uteli. 
"Ei siinä ole mitään kertomista... Tiedät varmasti itsekin. Kunpa vain sinulle ei kävisi niinkuin Kyon veljelle" 
"Mitä hänelle kävi?" 
Aoi oli pidemmän aikaa hiljaa. 
"Hän rakastui hideen." 
Rukin leuka oli tippua sängylle. 
"Tenshin kuninkaaseenko!?", hän henkäisi ja tuijotti Aoita kauhuissaan. 
"Niin... Voit varmaan kuvitella, mitä seuraa, jos yrittää muuttaa enkelikuningasta demoniksi", Aoi naurahti hieman tiedostamatta sitä. 
"Siivellisten enkeleiden demonistaminen on erittäin vaarallista... Muistakkin välttää sitä!", vanhempi jatkoi ja katsoi vihdoin Rukiin. 


Demonikuningas Kyo. Hänellä oli paljon salaisuuksia, kuten kenellä tahansa meistä. Yksi näistä oli hänelle niin arvokas, että hän suojeli sitä hengellään. Aoi oli ainoa joka tiesi tästä. 
Pienen Kyon oma pieni salaisuus, joka sisälsi suuria asioita. 
Salaisuus, jonka avulla hän pystyisi tuhoamaan Tenshin, Hiton ja Kyuuketsukin. 
Kyo asteli linnansa perimmäiselle ovelle, josta kukaan muu ei eläessään ollut kulkenut. Ja jos olikin, sieltä ei takaisin ollut tulemista. 
Ovi aukesi hitaasti ja Kyon kasvoille levisi hymy. Se ei ollut täynnä vihaa, katkeruutta, pahuutta ja valtaa. Se oli täynnä iloa, rakkautta ja ystävällisyyttä. 
Moni olisi varmasti tässä kohdassa kysynyt, oliko tuo todella Kyo? 
Kuningas astui ovesta sisään rappuselle, sulkien oven perässään. Hänen edessään oli valtavan suuri metsä, niitty ja vesiputous. Tätä ei enää tunnistanut Onin valtakunnaksi. 
Kauempaa kuului kirkaisuja kuulostavaa korvia repivää huutoa. Kyon ilme kirkastui entisestään ja hän tarttui varautuen seinässä olevaan rautarenkaaseen. Maa alkoi värähdellä ja vesi väreillä vesiputouksessa. Kyo itse tuskin olisi pysynyt pystyssä, jos ei olisi pitänyt kiinni renkaasta. 
Tässä se nyt oli, pienen Kyon suuruutta uhkuva pieni salaisuus. Lohikäärmeet. 
Aivan niin. Jokaisella miehellä on omat lelunsa. Kyolla ne tosin ylittivät suuruusrajoitukset. 
Kyon suuri rakkaus, lohikäärmeet. Hän tutustui noihin olentoihin ensi kertaa ollessaan viisi vuotias. 
Ne ehkä näyttivät suurilta, pelottavilta ja kauhua herättäviltä pedoilta, mutta todellisuudessa ne olivat kaikkea muutakin. Lohikäärmeet olivat lojaaleita, uskollisia, kunnioitettuja ja harvinaisia olentoja. Nämä tosin olivat Rauhanlaakson ainoat lohikäärmeet, ja erittäin nirsoja kaksijalkaisten suhteen. Ne vaativat kunnioitusta ja rauhaa, sekä huomiota. 
Ja Kyo oli ainoa joka osasi lähestyä näitä olentoja pelkäämättä, kunnioittaen. Pieni kosketus suuren eläimen kuonoon sai jo suuria tunteita aikaan. Kyo tiesi miten näitä tuli käsitellä, eikä siksi antanut kenenkään muun tulla hänen aarteidensa lähelle. Ne olivat ennen kaikkea omaksuneet Kyon hallitsijakseen, tottuneet hänen hajuunsa, kosketukseensa ja ääneensä. 
Demonikuningas oli pienikokoinen mies, mutta suuria ajatuksia täynnä. Ainakin lohikäärmeisiin verrattuina. Hänen edessään seisoi lohikäärmeistä suurin, tämän lauman johtaja. Vanhin uros, nimeltään Shibuya. Se oli kauttaaltaan musta suomuiltaan ja sen silmät loistivat rubiininpunaisina. Se olisi voinut repiä pienen Kyon yhdellä liikkeellä palasiksi, jos olisi tahtonut. Mutta se tiesi, että se tietäisi lohikäärmeiden suvun loppua. 

Tenshin linnan suurella puisella ovella Reita pysähtyi ja katseli ylös torneihin. Ei olisi viisasta mennä suoraan pää-ovesta, koska hän ei ollut keksinyt järkevää selitystä vettä tihkuville vaatteilleen. Eteishallissa sitäpaitsi oli aina joitakin uteliaine katseineen. 
Niimpä hän astui pihakivetykseltä portista vasemmalle kasteiseen ruohikkoon ja lähti kiertämään linnan muuria. Vähän matkaa kuljettuaan Reita havaitsi himmeässä kuun valossa pienen oven ja avasi sen hiljaa ja varovasti. 
Vilaistuaan pikaisesti ympärilleen hän pujahti ovesta sisään ja sulki sen. Häntä vastaan tulvahti hieman tunkkainen ruoan ja likaisten astioiden haju. Reita oli päätynyt linnan keittiöön. Siellä oli harvoin ihmisiä muutoin kuin ruoka-aikoina, joten hän voisi turvallisesti livahtaa sieltä huoneeseensa. 
Reita avasi yhden lukuisista kaapeista ja kaivoi sen perältä omenan, jonka tunki laukkuunsa. Sitten hän asteli hiljaa ovelle ja avasi sen varoen yrittäen olla pitämästä kovaa ääntä. Oven suljettuaan hän käveli nopeasti yläkerroksiin johtaviin portaisiin vilkuillen ympäriinsä. Hän ei todellakaan halunnut jäädä kiinni, koska oli surkea valehtelija. Eihän hän voisi vain sanoa että tapasi demonin Rauhanlaaksossa, joka sitten suuteli häntä ja tiputti järveen! 
Ei. Piti vain toivoa ettei kukaan linnan asukkaista nyt kävelisi vastaan ja alkaisi kysellä. 
Ajatuksissaan Reita oli kulkeutunut jo toisiin portaisiin. Katse maahan luotuna hän alkoi taas miettiä tapaamaansa demonia. Eihän hän tiennyt edes toisen nimeä. Jostain syystä hän toivoi todella että he tapaisivat vielä uudelleen. 
"Mistäs sinä olet tulossa?", Reita hyppäsi varmasti viisi metriä ilmaan kun kuuli äänen takanaan. Hän kääntyi ympäri kasvotusten puhuneen kanssa. 
"Miku!" 
"Olet harvinaisen varpaillasi..", Miku hämmästeli toisen reaktiota ja puri alahuultaan nopeasti. 
"Mitäs hiiviskelet tuolla tavalla!", sulkasiipinen vastasi ja pyyhkäisi hiuksia silmiensä edestä. 
"Se ei vastaa kysymykseeni, isoveli", nuorempi virnisti ja kävi katseellaan toisen märän vartalon päästä varpaisiin. 
"Ehh.. On vähän kiire nyt, joten.. Ja tästä ei sanaakaan hidelle, tai saat turpaasi", Reita sihahti lauseensa lopun ja livahti kysymysmerkiltä näyttäneen veljensä ohitse kohti huonettaan. 

Rukia oli ahdistanut siitä lähtien, kun hän oli jutellut Aoin kanssa. Hänen mieltään kiehtoi, sekä askarrutti siivellisten enkeleiden demonistaminen. Siitä Ruki ei ollut lukenut koskaan edes hänen oppikirjoissaan mitään mainintaa. Prinssi käveli ajatuksiinsa uppoutuneena kohti veljensä huonetta. Samassa hän tunsi kylmiä väristyksiä niskassaan. Helvetin Mana taas. 
"Sinuna en menisi nyt Maon luokse", Ruki kuuli hieman kauempaa lausuttavan. Vaaleahiuksinen huokaisi ja kääntyi närkästynyt ilme kasvoillaan Manaan. 
"Minulla on oikeus tavata veljeäni, vaikka hän makaisi puskassa vampyyrin kanssa", 
Mana hymähti. 
"Mieltäsi painaa siivekäs enkeli, jonka tapasit tänään. Haluat kokeilla demonistamista" 
"Ja sinä et osaa yllättää, Mana" 
Viimeksi mainittu astui lähemmäs prinssiä. 
"Anna olla. Et saa käännettyä päätäni mihinkään suuntaan. Menen nyt tapaamaan veljeäni, jos sopii" 
"Pidä hauskaa", Mana lausahti kylmästi ja katosi yhtä nopeasti, kuin ilmestyikin. 
Ruki huokaisi ja asteli vihdoin veljensä ovelle. Koputus, hetken hiljaisuus, ja Ruki avasi hitaasti oven. Rukin katse osui ensimmäiseksi verijälkiin lattialla, sitten lattiaan piirrettyyn loitsukehään. 
Prinssin sydän löi niin jumalatonta vauhtia, että hän luuli saavansa kohtauksen. Nopeasti hän yritti ryhdistäytyä, ja terästää aistejaan. Puolet huoneesta oli pimennon peitossa. 
Ruki sulki silmänsä. Hän haistoi kahden veren hajun, mutta jotenkin haju alkoi yhdistyä samaksi. Ruki rypisti kulmiaan ja alkoi kuunnella. Kahden sydämen äänet. Toinen oli vaimea ja heikko, ja hukkui pian voimakkaaseen, melkein korvia särkevään tykytykseen. 
"Mao!", Ruki karjaisi ja yritti tuloksetta saada huoneen lamppuja syttymään. 
Tämä kävi karmivaksi, sillä hän huomasi sydämensykkeen jättävän lyöntejä väliin. Hetken koitettuaan, Ruki sai valoa huoneeseen. 
Näky oli mieltä järkyttävä. Maon huone, seiniä, kattoa ja lattiaa myöten oli veren tahrima. Seuraavaksi katse osui perintöprinssiin, joka istui sängyllä, tyhjä ilme kasvoillaan. Hänen vieressään sängyllä makasi veren peittoama Mizuki. Rukin teki mieli oksentaa. 
Maon katse siirtyi veljeensä. 
"E.. Epäonnistuin..", tämä kuiskasi kyynelten sekoittuessa Maon kasvoilla olevaan vereen. Ruki ei osannut tulkita veljensä katsetta. Silmät olivat harmaat ja sumeat, tämä ei todellakaan ollut normaalia. 
Ruki kävi laittamassa oven lukkoon. Tämä haju ei saisi päästä isän ulottuville. 
"Vastustiko.. Mizuki?", viimeksi mainittu kysyi epäröiden. Vastaukseksi hän sai heikon myöntymyksen. 
Mao kohotti kätensä kohti Mizukia, hipaisten tämän kylmiä veren tahrimia poskia. 
"En kuule hänen sydämensä ääntä..", perintöprinssi kuiskasi, pidätellen itkua. Ruki naurahti. 
"Mao.. Ei hän ole kuollut. Tuo on.. normaalia", Ruki sanoi tyynesti ja yritti peitellä huonovointisuuttaan. Normaalia? Tässä ei todellakaan ole mitään normaalia. Ihmisille ainakaan. 
Mao katsoi hieman kummissaan toista. 
"Ompele haava hänen rintakehässään, puhdista se ja sinetöi nimelläsi", Ruki neuvoi ja asteli istumaan sängyn vieressä olevalle tuolille. 
"Mi-Mitä?", Mao näytti olevan pihalla tilanteesta. Rukin teki mieli hakata päätä seinään. Isä oli todella huono opettaja. 
"Ei riitä, että hän joutuu kuolemanpartaalle, jotta voisit repiä sydämen irti ja syödä siitä puolet. Ei, vaikka isä niin sanookin. Sinun sydämesi on nyt sama Mizukin kanssa, siksi et kuule hänen sydämenlyöntejään. Mutta jos et pian sulje aukkoa rintakehässä ja sinetöi sitä, hän kuolee oikeasti" 

Klaha, vampyyrien kuningas, käveli pitkin linnansa käytävää miettien asioita. Hän oli lopen kyllästynyt klaanien välisiin erimielisyyksiin ja riitoihin. Viimeisin tapahtuma, jossa kaikki olivat olleet suurinpiirtein sovussa keskenään, oli ollut monen monta vuotta sitten. Se, kun järjestettiin turnajaiset, joissa kilpailtiin Rauhanlaakson vahvimmasta olennosta. Tosin turnauksen jälkeen syntyi entistäkin enemmän riitoja, koska joidenkin mielestä voittaja, Kyo, oli huijannut eikä olisi ansainnut voittoa. 
Vain harvat nykyisistä laakson asukkaista tiesivät näistä turnajaisista, sillä niitä ei oltu enää järjestetty pitkiin aikoihin tapahtuman vaarallisuuden vuoksi. 
Turnajaisissa jokaisesta klaanista valittiin yksi henkilö, jotka jaetaan pareiksi, ja jotka taistelevat keskenään. Taisteluita jatketaan niin pitkään, kunnes vastustaja luovuttaa, tai pahimmassa tapauksessa kuolee. 
Nyt Klaha oli saanut ajatuksen, ja päätti järjestää uudelleen nämä turnajaiset. Hänen pitäisi vain lähettää kaikkiin valtakuntiin kirjeet ja odottaa muiden hyväksymistä. 
Hän käveli käytävää vielä vähän matkaa eteenpäin, kunnes saapui erään oven kohdalle. Klaha koputti siihen napakasti ja hetken kuluttua ovi aukesi. 
"Kanon, minulla on sinulle asiaa. Tule hetken kuluttua työhuoneeseeni", kuningas sanoi ja jätti hölmistyneen näköisen nuoren vampyyrin seisomaan oven suuhun. Ei Klahalla ikinä ollut hänelle mitään asiaa. Vai olikohan hän tehnyt jotain väärin ja saisi nyt rangaistuksen? 
'Olikohan sittenkään hyvä ajatus pyytää juuri Kanonia? Hän on vielä niin nuori ja kokematon', Klaha mietti astellessaan ripeästi työhuoneensa suuntaan linnan länsisiipeen. Avattuaan huoneensa oven hän käveli työpöytänsä taakse ja istui tuolilleen. Hän kaivoi laatikosta kolme paperia, sulkakynän ja mustetta. Juuri kun hän alkoi kirjoittaa kirjeitä naapurivaltakuntiin, ovelta kuului pieni koputus ja Kanon astui varovasti huoneeseen. 
Saatuaan käskyn istua, hän käveli Klahaa vastapäätä olevan tuolin viereen ja istuutui siihen. Kanon väänteli hermostuneena käsiään sylissään ja vilkuili ympärilleen, kuin jokin voisi hyökätä hänen kimppuunsa minä hetkenä hyvänsä. 
Klaha kirjoitti kirjeensä loppuun ja nosti sitten katseensa Kanoniin. Tämä vilkaisi toiseen hermostuneena takaisin, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti pois. 
"Kerrohan, Kanon.. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Rauhanlaakson turnajaisista?"