(english lyrics from the lyricsbook from album DIM)

 

Until you distress sleeps... fill me up with your grief...

Hello... dear my bride. What are you looking at?

With your eyes you weren't even able

To pick up the butterfly that fell on the floor

What I want to forget is the pain that is much too whitie

And though you tell me you believe me

the wound won't vanish

Dancing dancing and dancing

To make you fall asleep -- unstoppable tears

Killing my voice

I let my lips drop onto your weakly shivering hand

 

Hello.. dear my bride. burnin at my feet

I need the buzzing in my ears to get closer

The breath I spit out in unconsciousness runs along my skin

and I smile at the reticently swaying blade...

What I want to forget is the pain that is much too white

and though you tell me you believe me

the wound wont vanish

 

in my reduced dreams a reality is reflected

that doesn't wake up and if even the grief

answered me that this was your true face

I'd even be okay with getting hurt

don't forget that I was attracted by you

Because you knew about pain

I say goodnight to you right here

dancing dancing and dancind

to make you fall asleep -- unstoppable tears

every time we close up our hearts

 

saying nothing's wrong we're about to wither

in my reduced dreams I sing

"Once more" and if even the gried

 

Told me that this was myself

I'd even be okay with getting hurt

in the dream that has to end good-bye is blooming

[B]Title: [/B] Red motel
[B]Rating: [/B] R / NC-17
[B]Genre: [/B] fluff, slash, angst, ??
[B]Author: [/B] Ryo & Nekrusis
[B] Beta: [/B] Meku
[B] Warning: [/B] mies x mies... jotain.. itsemurhayritys!
[B]Pairings: [/B] RukixAoi, UruhaxShinya, ToshiyaxDie, KaoruxKyo, ReitaxKai....
[b]Disclaimer: [/B] emme rahasta tällä ficillä, emmekä omista hahmoja, ainoastaan tarinan ja idean.
[b]Summary: [/B] Dir en grey lähtee lomalle Gazetten Uruhan omistamaan punaiseen motelliin...

[B]A/N [/B] Ryo:
mitähän tähän sanois.
Aika rändöm ficci mut voivoi 8'D Jumittanut todella pahasti, ja tämä on eka kerta kun tämä julkaistaan<3
Kakkososa jumittaa. joo. nauttikaa.

[B]Freedback: [/B] kommentit Lafiin kiitos

Red motel




Oli lämmin ja hiljainen kevätilta Tokiossa.
Dir en greyn jäsenet, Kyo, Kaoru, Die, Shinya ja Toshiya olivat kokoontuneet treenikämpälleen suunnittelemaan jonkinlaista lomareissua.
"Eikö Afrikka vaikuttaisi ihan kivalta?" Die ehdotti innoissaan ja kiljaisi sen jälkeen tuskallisesti kun Kaoru kiskaisi tätä hiuksista.
"Baka, kuka nyt Afrikkaan asti lähtee kun lähempääkin paikkoja löytyisi."

Hetkeksi tuli hiljaista.
Sitten bändin basisti, Toshiya hyppäsi pystyyn ja kaatoi tuolinsa.
"Mitä jos lähtisimme sinne lähellä olevaan hotelliin!" tuo kiljaisi. Bändin muut jäsenet tuijottivat basistiaan.
Toshiya tuhahti ja nosti tuolinsa. Sitten hän sanoi virnistäen:
"Ettekö tiedä sitä hotellia, jonka Uruhan perhe omistaa?" Shinya hätkähti.
Pian tuli taas hiljaista. Kaikki pudistelivat päätään ja Toshiya näytti myrtyneeltä.
"Kuuluu yleissivistykseen tietää, että Uruhan perhe omistaa motellin, jossa meidän olisi vallanmainio viettää lomaa!" basisti murahti.
"No, herra-olen-sivistynyt, millainen paikka se on?" Kyo uteli
"Tulkaa niin näytän kuvia!" Toshiya virnisti pahaenteisesti ja pomppi dataajien jumalan ääreen.
Muut bändiläiset seurasivat Toshiyaa.
Taas oli aivan hiljaista, kuului vain kuinka Toshiya naputteli tietokoneella.
"HAA!" tämä huudahti.
"Punainen motelli!" kaikki huudahtivat yhtäaikaa.
"No mitä kummaa siinä muka on?"
"Die, älä sano ettet ole kuullut sitä Gazen biisiä", Kaoru protestoi taas kiskaisemalla kakkoskitaristia hiuksista.
"Mitä Gazen biisiä?" Die katsoi kummastuneena Kaorua joka tuijotti kakkoskitaristia hämmästyneellä ilmeellä.
Kaoru pudisti päätään. "No etkö sinä nyt Gazettea tiedä! Niitten biisin nimi on Red Motel! Baka, olethan sinä niitä joskus kuunnellutkin!" hän huudahti.
"Ai sitä Gazettea. Minä kun luulin että tarkoitat jotain kasettia!"
"Baka, siitähän niiten bändin nimikin tulee! kai.."
"Mitä Kaista?"
Kaoru räjähti - niin hän teki harvoin - mutta Dien näsäviisastelu sai valmiiksi ärtyneen leaderin hajoamaan palasiksi lattialle. Seurasi pitkin treenikämppää kulkeva takaa-ajo ja karmea huutaminen jonka Kyo lopetti tullessaan melkein itsekin paniikkiin.
"YAMERO!" Kyo karjaisi niin kovaa kuin pystyi ja Die sekä Kao molemmat mätkähtivät lattialle.
Kaoru nousi ylös lattialta puistellen vaatteitaan. Die jäi istumaan lattialle nojaillen pöytään. Tuli taas hiljaisuus kun Kaoru nosti tuolinsa lattialta pystyyn ja istahti siihen.
"No tuota, meidän pitäisi nyt varmaankin päättää aijommeko lähteä sinne Punaiseen hotelliin vai mitä me teemme" Toshiya sanoi tietokoneensa ääressä.
Kyo kohautti olkiaan ja tokaisi, ettei tässä varmaan muuta vaihtoehtoa olisi.
"Hyvä!" Toshiya hihkaisi ja jatkoi:
"Käyn soittamassa sinne, tulen pian", ja basisti hyppeli salamana puhelimen ääreen.
Shinya lysähti nojatuoliin ja huokaisi.
"Vaikutatpa kovin hiljaiselta Shin-chan", Die virnisti ja rumpali mulkaisi tätä.
"Olenko yleensäkin kovin puhelias, vai."
"Älkää taas aloittako!" Kyo parkaisi ja käveli huoneiston toiseen päähän päätään pidellen.
Shinya mulkaisi Dieta ja nappasi lattialta uusimman The Curen. Kyonhan se oli mutta Shinya tuumi, ettei vokalisti kovinkaan panisi pahakseen vaikka hän lukisikin sitä. Shinyan syventyessä lehteen Die huokaisi tylsistyneenä.
"Mikä sillä yhdellä nyt kestää?" kakkoskitaristi huokaisi.
Samassa Toshiya hyppi pitkin huonetta innoissaan muiden ympäristössä (ympärillä?).
"HAHAA, me pääsemme sinne heti huomenna! Ongelma vaan on, että meidän pitää jakaa huoneet. Sinne on kuulemma The GazettE'kin tulossa jossain vaiheessa, ja joku meistä joutuu nukkumaan yhden heidän bändin jäsenen huoneessaan."
Shinya hätkähti ja sysäsi lehden sivuun. "Siis... the gazettE'kin tulee sinne?" hän mumisi hiljaa, niin ettei muut bändin jäsenet kuulleet. "Kyooo~! Tule tänne!" huusi Kaoru. Kuului kolinaa ja sitten ärtynyt karjaisu, "no mitä nyt!"
"Tule nyt vaan tänne sieltä!" Kao huusi, ja pian bändin pienikokoinen vokalisti tassutteli paikalle.
"Well?" Kyo kysyi niin taidokkaasti ääntäen kuin vain osasi.
"Me lähdetään sinne motellille jo huomenna ja meidän kannattaisi nyt sopia jo ne huonejaot."
"HUOMENNA!?" Kyo huudahti ja näytti siltä kuin vokalistin pieni maailma olisi ropissut palasina lattialle.
"Älä huuda lapsi pieni, säästä ääntä keikoille", Die torui, ja Kyo tuhahti jotain epämääräsitä idiootista.
"Niin, miten on? Minä nukun ainakin Dien kanssa samassa huoneessa!" Toshiya hymyili pervosti.
"Ai, että ihan nukut?"
"Niin... mitä ihmeellistä nukkumisessa on!?" Toshiya virnisti.
Kaoru huoahti raskaasti. "Kuka haluaisi jakaa huoneen sen gazettelaisen kanssa?" ykköskitaristi kysyi ohimennen ja koputti papereitaan pöytään.
"Emmehän edes tiedä kuka se on!" Kyo vinkaisi ja tarttui huomaamattaan Kaorua kädestä. Vokalisti irroitti otteensa ja alkoi keikkua tuolillaan.
"Mhhm.. Minä kyllä voin jakaa huoneen sen kanssa, kuka nyt sattuu olemaan.." Shinya sanoi vaimeasti. "Okei, huoneet ovatkin nyt varmaan kaikille selvät?" Kaoru kysyi ja koputteli taas paperinippua pöytään.
Muut nyökkäsivät.
"Muistakaahan pakata heti, kun pääsette kotiin, ettei vain mitään unohdu", Toshiya hymyili ja hyppäsi varoittamatta Dien niskaan niin, että molemmat kaatuivat lattialle ryminällä.
"TOSHIYA! oliko ihan pakko, selkäni on jo valmiiksi kipeä?"
"Anteeksi koibito, olisit varoittanut."
"Miten voisin varoittaa, jos hyökkäät varoittamatta niskaani, varoittaisit ensin ennen kuin hyökkäilet tuolla tavalla."
Toshiya nousi lattialta ja hyppeli eteiseen. "Heippa! Minä lähden nyt! Nähdään huomenna!" hän sanoi ja paiskasi oven kiinni. Kyo jäi katsomaan basistin perään. Sitten hän kääntyi katsomaan bändinjohtajaa kohti ja kysyi:
"Eikös meillä pitänyt olla treenit?"
Kaoru huokaisi ja pudisti päätään.
"Minäkin lähden, oletan Shinya, että tulet samaa matkaa kanssani?" Kaoru sitten kysyi ja rumpali nyökkäsi ja nousi hakemaan takkinsa. Kyo mutristi huuliaan ja pisti kädet puuskaan.
Pian Kaoru ja Shinya olivat myös poissa. Kyo huokaisi tuskallisesti ja läsähti nojatuoliin makaamaan.
"Kyo, olet vaikuttanut masentuneelta viimeaikoina... Kerro mikä sinua vaivaa?" Die
näytti huolestuneelta ja nousi ylös lattialta katsoen vokalistia.
"Ei mikään", Kyo tiuskaisi tahtomattaan.
Die näytti loukkaantuneelta ja istui sitten tuolille.
"Kuitenkin jotain ihmissuhdekriisejä..." Die mutisi puoliksi tosissaan.
"No ei todellakaan ole!" Kyo huudahti ja heitti Dieta päin rullaksi rullatun lehden. Lehti mätkähti suoraan Dien naamalle. Hän naurahti ja nousi ylös tuolilta ja käveli eteiseen.
"Minäkin taidan nyt lähteä...Tuletko samaa matkaa?" Die kysyi takkiaan naulakosta ottaen.
"E-ei, minä taidan jäädä vielä hetkeksi.." Kyo vastasi.
"Oletko ihan varma?" Die kysyi takki kädessään.
"Joo joo, olen olen. Mene sinä vain."
"Kerro sitten oikeasti jos vaivaa jokin", Die lisäsi vielä.
"Nojoojoo, äiti", Kyo naurahti ja katsoi Dien perään, joka katosi ovesta. Kyo huokaisi.


Pian lähtöaamu koitti. Toshiya, Shinya ja Kyo olivat jo Kaorun luona, mutta Die oli soittanut ja kertonut tulevansa hieman myöhässä.
Kaoru tunki autoonsa muiden ja omia matkalaukkujaan.
"Otitteko mukaan koko omaisuutenne?!"
"Tarvitseehan sitä tarvikkeita!" Toshiya virnisti.
"Jaa mihin?" kysyi Kaoru.
"Tiedät kyllä.." Toshiya hymähti ja hyppeli autoon.
Kaoru katsoi Kyota. Tämä naurahti ja nosti vielä oman matkalaukkunsa auton takakonttiin. Siinä samassa Die tuli auton luo. "Sori jos jouduitte kauan odottaan." Die sanoi ja antoi matkalaukkunsa Kaorulle joka tunki ne takakonttiin ja pamautti luukun kiinni. Shinya, Die ja Kyo menivät autoon, kun Kaoru kävi vielä varmistamassa, oliko ovi lukossa.
Shinya sai itsensä ahdattua ikkunapuolelle kuljettajanpuoleiselle takapenkille. Ikkunan vieressä oli aina hyvä selvittää ajatuksiaan. Toshiya oli innoissaan ja tunki itsensä Shinyan viereen ja Die valtasi toisen ikkunapaikan. Kyo joutui Kaorun viereen etupenkille.
"Laittakaa ne perkeleen turvavyöt sitten kiinni, en halua sakkoja teidän apinoinnistanne", Kaoru sanoi käynnistäessään autoa.
"Kyllä äiti", Toshiya sanoi ja kiinnitti turvavyön.
Die katseli ikkunasta ulos. Vihdoinkin he pääsisivät jonnekin muualle.
Shinya katsoi suoraan eteensä. Olisiko se gazettelainen mukava? Joutuisiko hän nukkumaan sen vieressä? hän mietti.
Toshiya vaati Kaorua vaihtamaan radiokanavan, mutta bändinjohtaja ei tehnyt niin. Toshiya kääntyi Kyon puoleen. "Kyoo~!" basisti sanoi. "No mitä?" Kyo kysyi tuijottaen eteensä. "Voisitko sinä vaihtaa radiokanavan?" Toshiya kysyi ja venytti alahuultaan. "Jos et vaihda, varastan purkkasi!"
"Suosittelen, että pysyt nyt vaan siellä penkilläsi ihan rauhassa. Kuuntele vaikka kannettavalla jos on niin vaikeaa", Kaoru protestoi keskittyen samalla ajamiseen.
Kyo huokaisi eikä sanonut eikä tehnyt mitään.
Toshiyan teki mieli sanoa jotain, mutta Die esti sen vetämällä basistin syliinsä puoliksi makaamaan.
"Paras totella, ettei Kao-setä suutu", tämä torui toista muka ankarasti.
Toshiya katsoi Dieta haltioituneena. "Mutta kun cd-soitin jäi tuonne matkalaukkuun!" Toshiya sanoi ja mutristi huuliaan. Die naurahti. "Lainaa Shinyalta."
Toshiya tökkäsi Shinyaa olkapäähän. Shinya heräsi mietiskelyistään. "Nani?" rumpali kääntyi. "Lainaatko cd-soitintasi?" Toshiya kysyi. "Noo,voinhan minä sitä lainata", Shinya sanoi ja otti takkinsa taskusta cd-soittimensa. "Kiitti!" Toshiya kiitti.
"Vittu!" Kaoru rääkäisi ja Kyo melkein lensi kattoon pelästyessään.
"Käydään huoltoasemalla, en ole tankannut..." Kaoru mutisi ja Kyo huokaisi helpotuksesta.
Samassa auto pysähtyi, huoltoasemalle.
"Tulen kohta, olkaa kiltisti" Kaoru mutisi ja nousi autosta lähtien kävelemään sisälle huoltoasemalle.
Kyo huokaisi ja katsoi Kaorun perään.
"Kyo, onko sinulla huokailukausi tai jotain?" Die kysyi yhtäkkiä
"Sepä hyvinkin..." Kyo sanoi mietteissään.
"Oletko ihan varma että sinua ei vaivaa mikään?" Die kysyi.
"Kyllä... Ei vaivaa siis", Kyo sanoi haikeana ja pisti sitten oman cd-soittimensa soimaan.
Dieta vaivasi Kyo. Miten se oli tuollainen? Ja aina kun Kaoru meni johonkin...
Pian Kaoru palasi tankkaamaan autoa niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt edes huomata. Ainakaan Toshiya joka oli nukahtanut puoliksi Dien syliin.
"Ai sinä ehdit jo palata", Die sanoi ehkä hieman ajatuksissaan. Kaoru mutisi jotain ylimääräistä ja käynnisti autonsa.
"Kao kuule, haluan puhua kanssasi kun ollaan perillä" Die sitten jatkoi, olettaen ettei ainakaan Kyo ja Toshiya kuulleet musiikin läpi. Ja Shinyakin oli liian ajatuksissaan. Kaoru näytti hieman kummastuneelta mutta nyökkäsi


Kaoru oli ajellut jo puoli tuntia.
Die katsoi Toshiyaa joka oli nukahtanut hänen syliinsä. Toivottavasti basisti joko heräisi tai matkaa ei olisi paljoa jäljellä, sillä jalat alkoivat jo puutua. Tie oli kuoppainen ja kivikkoinen. Auto pomppi koko ajan ja silti Toshiya oli syvässä unessa. Tästä tulisi pitkä matka.
Shinya nojaili ikkunaan ja oli nukahtamaisillaan. Mutta aina kun tuli uusi kuoppa tai kivi hän havahtui.
Kaoru kiroili itsekseen.
Pian he olivatkin perillä. Die huokaisi helpotuksesta ja ravisteli Toshiyan hereille.
Kyo ja Shinya, laittoivat soittimensa reppuihinsa ja koko porukka ryntäsi ulos autosta heti kun Kaoru oli pysähtynyt.
"Lopultakin", Die huokaisi ja katseli ympärilleen.
Kaoru avasi takaluukun ja rupesi ojentelemaan kaikille laukkujaan. Ja sitten piti kävellä vielä sisälle.
"Ääh ei jaksa..." Toshiya raahasi laukkuaan perässään.
"Tossu, laukkusi menee ihan likaiseksi!" Die huudahti.
Toshiya mumisi jotain siivoushulluista ja raahasi laukkunsa sisälle. Die piti ovea auki.
Hotellin aula oli tyhjä. Se oli melkein kokonaan punaisensävyinen lukuun ottamatta paria valkoista seinää. Die istahti yhdelle punaiselle sohvalle ja tutkiskeli suihkulähdettä.
Kaoru talsi aulan tiskille ja painoi kelloa. Pian rouva Takashima tuli paikalle hymyillen.
"Herra Inoue oletan? Huoneenne ovat toisessa kerroksessa, tässä avaimet. Huolehditaan maksuista myöhemmin kiitos ja tervetuloa", rouva touhotti ja ojensi Kaorulle avaimet ja poistui mitä pikimmiten paikalta.
"Huh?"
"Mitäs tuo oli?" Shinya sanoi ja naurahti. Die nousi ylös sohvalta ja käveli kohti muita bändin jäseniä. "Herra Inoue?" Die kysyi Kaorulta. Kyo tuijotti ovea, jonne nainen katosi suu ammollaan.
Kaoru murahti jotain epämääräistä ja ojensi Dielle hänen ja Toshiyan avaimen, ja antoi Shinyalle yhden pitäen itsellään hänen ja Kyon huoneen avaimen.
"Menkääpä nyt huoneisiinne siitä parveilemasta", Kaoru lausahti pätevästi ja lähti raahaamaan laukkujaan ylös Kyo perässään.
Die ja Toshiya lähtivät myös heidän hotellihuoneeseensa. Shinya jäi vastaanottotiskille ja tuijotti avaintaan. "Onkohan gazette jo tullut vai pitäisikö minun jäädä odottelemaan..." Shinya mietti. Samalla ovet aukesivat. Shinya pelästyi niin että lähti kiipeämään portaita ylös. Hän oli unohtanut matkalaukkunsa vastaanottotiskille.
Kun Shinya oli päässyt hotellihuoneeseensa, hän huomasi laukun puuttuvan. "Voi itku!" hän parkaisi.
Shinya melkein jo raivostui ja lähti mitä pikimmin hakemaan laukkujaan alhaalta. No, ainakin kunto kohenisi.

Toisessa huoneessa Kyo ja Kaoru kokivat suuren järkytyksen. Ja se oli parisänky.
Kyo huokaisi ja kaatui selälleen sängylle sulkien silmänsä hetkeksi. Kaoru marssi ikkunan luo mietiskelemään.
"Tämä huonejako on toisaalta hyvä ja toisaalta huono", Kaoru sanoi vahingossa ääneen ja
punastui rajusti huomatessaan, että oli ajatellut ääneen.
"Mitä sinä sanoit?" Kyo ihmetteli ja nousi puolimakuuasentoon kyynärpäidensä varaan katsoen kitaristia.
"Öhm.. en mitään.. ajattelin vain ääneen!" Kaoru yskäisi ja koputti jostain syystä ikkunaan.
"... Selvä..." Kyo sanoi ja heilutti jalkojaan.

Seuraavassa huoneessa, Dien ja Toshiyan huoneessa, oli kummallisen hiljaista. Die purki matkalaukkuaan ja Toshiya kuunteli vieläkin cd-soitinta, tosin nyt omaansa.
Lopulta Die kyllästyi liialliseen hiljaisuuteen ja pomppasi Toshiyan viereen sängylle tökkäisten tätä kylkeen.
"APUA PERKELE" Toshiya karjaisi ja pomppasi istumaan.
"Die olet julma!" basisti valitti toisen nauraessa vieressä.
"En jaksa katsella kun olet noin hiljaa rakas"
"Ai, minä kun luulin että et jaksa kuunnella kun olen äänessä!" Toshiya sanoi ja syöksyi taas Dien kaulaan kiinni (siis käsistään ).
"Auts! Selkäni on vieläkin kipeä!" Die parkaisi.
Toshiya istuutui Dien syliin ja hymähti.
Die kietoi kätensä Toshiyan ympäri ja suukotti tämän niskaa sekä kaulaa kevyesti. "Haluasitko testata kanssani tämän motellin suihkutiloja?"
"Tähän aikaan päivästä?"
"Niin..."
"Tietenkin, jos haluat"

Sillä aikaa kun Toshiya ja Die vaihtoivat paikkaansa suihkutiloihin, Shinya oli vieläkin etsimässä laukkujaan. "Ärr, mihin ihmeeseen ne ovat kadonneet?" hän mutisi itsekseen.
Shinya päätti mennä takaisin huoneeseensa. Ehkäpä joku siivooja olisi löytänyt laukut ja tuonut ne Shinyan huoneeseen... Nuori mies huokaisi ja lähti taas kävelemään rappusia ylös.
Hotellihuoneessaan hän huomasi laukkunsa sänkynsä päällä. "Haa!" hän huudahti. Shinya alkoi purkaa tavaroitaan, kun tunsi käden olkapäällään
Shinya hätkähti ja käännähti ympäri lentäen selälleen sängylle.
"Uruha! Melkein sain sydärin."
Uruha hymyili hieman eikä vastannut.
"Et tainnut odottaa minua", kitaristi vihdoin sanoi.
"Oikeastaan..."
"Oikeastaan mitä?" Uruha kysyi.
Shinya nielaisi kerran ja katsoi Uruhaa.
"Ei mitään, olen vain vieläkin vähän ajatuksissani", rumpali vastasi lopulta.
Uruha laittoi laukut naulakkoon.
"Shinya, haluaisitko että näyttelisin sinulle täältä paikkoja?" kitaristi huikkasi naulakon luota.
"No, jos sinä viitsit?" Shinya vastasi ja Uruha naurahti
"Miksi sitten olisin kysynyt?"
Uruha kiskoikin Shinyan mitä pikimmiten mukanaan heidän huoneestaan ulos.

Samaan aikaan Aoi ja Ruki päättivät aloittaa vapaa-ajan seurustelunsa pihalla terassilla. Pienempi miehistä, eli siis ilmiselvästi Ruki istui nätisti Aoin sylissä auringon paisteessa. Sen sijaan Aoi jäi enemmän varjoon.
"Haluat ilmeisesti minusta ruskean kuin käristetystä makkarasta", Ruki tuhahti ja puristi Aoin käden omaansa.
"Itsehän halusit istua sylissäni", Aoi virnisti ja silitti Rukin vaaleita hiuksia.
Ruki hymyili Aoille säteilevästi ja vaihtoi asentoaan.

Uruha ja Shinya puolestaan olivat ehtineet käydä aulan läpi ja olivat nyt pihalla.
"Tuolla takanakin on yksi terassi ja sitten täällä on puutarhakin..." Uruha selitti. Shinya hymähti välillä ja katseli Uruhaa. Hänestä oli hauskaa, kun toinen mies selitti kaikkea maasta taivaaseen. Yhtäkkiä, heidän saavuttuaan takapihalle, Uruha jähmettyi paikoilleen. Shinya katsoi tuota kummastuneena.
Shinyalla kesti hetken aikaa saada asian palat kohdalleen. Rumpali katsoi Uruhan järkkymätöntä ilmettä taukoamatta.
Kuitenkin kitaristin ilme ei voinut olla muuttumatta, kun kumppanukset terassilla päätyivät syljenvaihtoon.
"Ehkä on parasta, että menemme muualle?" Shinya sitten tuumasi puoliääneen
Uruha kääntyi Shinyan puoleen.
"Joo, mennään pois", kitaristi sanoi ja tarttui Shinyaa hihasta.
Uruha talutti Shinyaa puutarhaa kohti.
"Niin, tämä on puutarha.." Uruha aloitti ja istui sitten ruohikolle omenapuun runkoon nojaten. Oli hetken hiljaista.
"Keitä nuo olivat, Uruha?" Shinya kysyi varovasti, koska ei ollut erottanut kasvoja
Uruha katsoi poispäin huokaisten.
"Et ymmärtäisi kumminkaan"
"Et voi aliarvioda minua, tiedän vain miksi olet noin järkyttynyt, en sitä keitä he ovat."
"Miten niin? Mistä voit tietää miksi? " Taas oli hetken hiljaista.
"No hyvä on, Aoi ja Ruki"
"Ai." Shinya töksäytti ja jatkoi sitte:
"Sitten ymmärrän ainakin, olen ollut itse samassa tilanteessa"
"Ai .. oletko?" Uruha kysyi.
"Niin minä sanoin", Shinya vastasi hymyillen ja ojensi kätensä.
"Tule, mennään jonnekin."
"Minne?" kitaristi kysyi ja tuijotti vuoroin toisen
kasvoja, vuoroin hänelle ojennettua kättä.
"En tiedä, vie minut jonnekin!" Shinya naurahti
Uruha hymyili ja tarttui Shinyan käteen.



Toisaalla Kaoru koputti Dien ja Toshiyan oveen. Oli hetken hiljaista, sitten kuului kauhea rysähdys ja pian Die tallusti avaamaan oven. Kaoru näytti jokseenkin järkyttyneeltä, mutta hymähti sitten.
"Halusit puhua."
"Ah, joo... no tule mennään vaikka pihalle juttelemaan." Kaoru nyökkäsi ja kitaristit katosivat pihalle.
"Kyo on ollut omituinen viimeaikoina, olen hieman huolissani."
"Huolissasi? Millä tavalla omituinen?" Kaoru katsoi toista hämmästyneenä. "Minun seurassani hän on ollut oma normaali itsensä..."
Die potkaisi isoa kiveä. "No... tuota. Aina kun et ole läsnä, Kyo on poissaoleva ja huokailee. Se ei ole hänen tapaistaan", kitaristi vastasi. "Huokailee? Hmm. Jos hänellä on ikävä jotain?" Kaoru sanoi. Die nauroi. "Mikä on hauskaa?" Kaoru sanoi tuohtuneena. "Hah... kuulostat niin... äitimäiseltä!" Die naurahti ja taputti Kaorua selkään.
Kaoru hymähti, "vai niin.."
"No eikun oikeasti. Luulen, että se liittyy sinuun." Kaoru katsoi Dietä hetken pitkään kuin aika olisi pysähtynyt
"Ei se voi olla mahdollista."
"Miksei, entä jos hän on vaikka..."
"Vaikka mitä?"
"Vähän rakastunut."
"No jos tuo on totta, niin se ei ole Kyo joka on meidän porukassa."
"Kyllä minä tiedän", Die virnisti.
"Mitä?" Kaoru kysyi.
"Sinäkin taidat pitää hänestä..." Die sanoi kuin olisi puhunut itselleen.
"Mhmm, en minä tiedä.." Kaoru sanoi vaivaantuneena ja raapi niskaansa.
"Et tiedä?"
"Niin!"
"En usko."
"Älä usko sitten", Kaoru sanoi. Die näytti hänelle leikillään kieltä. "Okei, okei! Minä pidän hänestä kyllä, mutta en tiedä olenko rakastunut vai mitä!"
"Kyllä tiedät ja kerro se hänelle pian, pitkittäminen pahentaa asiaa", Die hymyili lempeästi pörröttäen Kaorun hiuksia vähän.
"Hyvä on, yritän", Kaoru sanoi hieman heikosti yrittäen hymyillä edes vähän. Pian kitaristit lähtivät takaisin sisälle. Mutta kuinka ollakaan eikös Kyo tullutkin heitä vastaan aulassa. Die hymyili kierosti ja tuuppasi Kaorun melkein Kyon päälle.
"Tiedät mitä teet", Die sanoi
ja poistui nopeasti paikalta.
"Hmm..." Kaoru päästi suustaan
Kyo katsoi toista kummastuneena. "Oliko sinulla jotakin asiaa?" hän kysyi.
"Tuota, Kyo..." Kaoru aloitti. "Mitä?" Kyo kysyi.
Kitaristi katsoi toista pitkään. Kyo oli kaunis, todella kaunis ja varmaan ymmärtäisi ja... Kaorulle oli vaikeaa kertoa tunteistaan. Kyo näytti närkästyneeltä, mutta odottavaiselta. Rakastaisiko Kyo todellakin Kaorua? "Krhm, Kyo..."
Kaoru oli sitten hetken hiljaa ja Kyo näytti hieman pöllähtäneeltä jo tässä vaiheessa, mitä toinen oikein halusi? Mielessään hän toivoi, ettei Kaoru olisi tuossa pitkään ja lähtisi pian, koska Kyo ei pian voinut hallita enää itseään. Mutta sitten vokalistin aivot rekisteröivät Kaorun ihan lähellään. Todellisesta ajatusmaailmastaan Kyo kuitenkin heräsi kun Kaoru suuteli häntä. Mitä ihmettä?
Kaoru suuteli häntä? Kaoru?
Kyo ei ensin tajunnut mitä tapahtui. Kaoru hymyili
astuessaan askeleen taaksepäin.
"Aishiteru."
Kyo oli hetken hämillään ja tuijotti Kaorua suu puoliauki.
Kaoru punastui lähes heti ja ei tiennyt mitä sanoa.
"Olen pahoillani, Kyo. Tiedän vihaat minua minä-"
Kyo painoi sormensa kitaristin huulille.
"Miksi kuvittelet että vihaisin sinua?" Kyo kysyi ja otti
sormensa pois toisen huulelta. "No minä tiedän sen, olen
varma siitä", Kaoru vastasi.
"En minä sinua vihaa, juuri toisin päin", Kyo hymyili
Kaoru näytti hieman hämmästyneeltä ja Kyo
hymyili leveämmin. Vokalisti astui sen askeleen lähemmäs
mitä Kaoru oli aikaisemmin perääntynyt ja tarttui tätä
lantiosta kiinni.
"Saat minut aina hämmästymään", Kaoru sanoi.
"Hah, niin sinäkin minut. Miten arvasit muuten tulla juuri
nyt kertomaan tuon suuren asiasi?"
"Die kertoi", Kaoru livautti ja läimäisi äkkiä kätensä
suunsa eteen.
"Vai niin... tapan sen kurjan-" Kyo aloitti,
mutta Kaoru ehti jo suudella tätä uudemman kerran, eikä
vokalisti voinut olla vastaamatta toisen suudelmaan.
Suudelman jälkeenkään ei Kyo ehtinyt mitään sanoa tai tehdä
kun Kaoru ehti jo kantaa laulaja paran tuolille syliinsä.
Samassa jostain yläkerrasta kuului kiljaisu.
Kaoru virnisti.
"Toivottavasti sinä olet hiljaisempi."
"Mitä, älä luulekaan, että olen uke!"
"Etkö muka ole?”

Osa 2
beta: Dai

Rukin hevonen oli alkanut jo väsyä, miehen ratsastaessa Onista kohti Hitoa, Rauhanlaakson läpi. Häntä ärsytti suuresti pitkät matkat, mutta Mana oli nimenomaan käskenyt mennä hevosella. Ruki pysähtyi järven luokse juottamaan hevostaan. Juuri kun hän oli laskeutunut satulasta, hän huomasi veden äärellä selkäpäin häneen istuvan miehen. Miehen jolla oli sulkasiivet.
"Hä?" Ruki katsoi toista kummissaan, hän ei ollut ennen nähnyt sulkasiipistä olentoa. Paitsi enkelikuningas hiden, ja omat demoninsa, joilla oli mustat sulkasiivet. Noo, tämä oli Rauhanlaakso ja toinen näytti vaarattomalta. Varmasti Ruki talutti hevosensa veden ääreen toisen lähelle. Samassa toinen loi katseen demoniprinssiin. Vaaleahiuksinen nuori ponnahti pystyyn ja katsoi toista halveksuvasti.
"Mitä mulkoilet sulkasiipi?" Ruki tuhahti ärsyynnyttyään toisen katseelle. Mutta toinen ei vastannut. "
Sinulla taitaa olla linnun aivotkin kun et osaa puhua!" demoni jatkoi virnuillen ilkeästi.
"Itselläsi on myös siivet" kuului vihdoin vastaus.
"Jep, ja paljon hienommat, kuin omasi" Ruki hymyili omahyväisesti ja siveli siivenkärjellään poskeaan.
"Eikä minulla ole mitään nenäni edessä. Yritätkö sumentaa hajuaistisi, vai oletko entinen narkkari?" Ruki jatkoi ivailuaan ja osoitti sormellaan toisen nenän päällä sijaitsevaa kangaskappaletta. Toinen meni hiljaiseksi ja pienen punan saattoi havaita miehen kasvoilta.
"Noh, minun pitääkin kiirehtiä tästä tapp- etsimään veljeäni" Ruki hymyili pahoittelevasti, vaikkei niin ollut tarkoitus.
Hän asteli hevosineen lähemmäs uutta kenties-vihollistaan ja toinen muuttui entistä punaisemmaksi, horjahtaen lopulta järveen. Ruki purskahti nauruun, kun toinen räpiköi rantavedessä, mutta päätti kuitenkin auttaa tämän ylös vedestä.
"Linnut eivät ui. Ellet sitten ole sorsa" Ruki tyrskähti ja nyppäisi yhden sulan siivistään. Toinen vain tuijotti Rukia vettä valuvana ja kylmissään.
Demoni astui taas lähemmäs, mutta aivan lähelle valkosiipistä tuttavuuttaan ja asetti sulan toisen märkiin hiuksiin.
"Tapaamme vielä" Ruki lausahti ja painoi suudelman toisen kylmille huulille, nousi ratsunsa selkään ja karautti pois taakseen katsomatta.
Enkeli, Reitaksi kutsuttu, jäi tuijottamaan toisen perään aivan hämillään tapahtuneesta. Mitähän tuokin oli tarkoittanut? Reita otti toisen sulan hiuksistaan ja katsoi sitä hetken. hide ei pitäisi tästä, jos kuulisi.. Niin, jos. Hymyillen tyytyväisenä hän vei sulan rannalle jääneeseen laukkuunsa, kadoten myös tiehensä.


Mao piiloutui huoneen pimeimpään nurkkaan mihin ei päässyt lainkaan valoa. Mizukikin perääntyi pois kaltereiden luota, jottei olisi herättänyt epäilyksiä. Hetken päästä kolina loppui ja tuli aivan hiljaista. Hiljaisuutta kesti hetken, ja juuri kun Mao oli astumassa pois varjojen suojista, hän huomasi hahmon kävelevän alas tyrmän portaita. Askelten ääniä ei juurikaan kuulunut.
Se hahmo oli aivan liian tuttu. Miten ihmeessä Ruki arvasi mihin Mao oli lähtenyt?
Kruununperijä painautui takaisin nurkkaansa pidättäen hengitystään. Ruki käveli hitaasti tyrmän käytävää eteenpäin kohti Mizukin selliä. Hän katseli ympärilleen kuin olisi tullut ostamaan uutta taloa. Viimeisten kaltereiden kohdalla hän pysähtyi huomatessaan Mizukin istuvan puisella penkillä sellinsä nurkassa.
Ruki tuhahti.
”Vai niin, eikö Kuningas Kaoru olekaan niin hyväsydäminen kansaansa kohtaa miten huhutaan?” tämä lausahti silmät välähtäen. Mizuki värähti vastaamatta ja onnistui vain tuijottamaan toista.
”Noniin Mao, alahan tulla esiin! Tiedän, että olet täällä!” Ruki huudahti ja nojasi laiskasti kaltereihin. Kukaan ulkopuolella ei ollut huomannut, mihin hän oli mennyt, koska hän oli aiheuttanut niin suuren hälyn tyrmätessään Hiton vartijat.
Rukin huulilta karkasi huokaus, kun hän ei kuullut veljestään mitään. Hän asteli hitaasti ja äänettömästi kohti nurkkaa, jossa tajusi Maon piilottelevan.
Pian Mao tunsi kuristavan otteen kurkullaan, kun Ruki riuhtaisi hänet valoon. Mizuki ryntäsi heti kaltereihin kiinni katsoen maahan kaatunutta rakastaan.
”Et voi ikinä todistaa, että olin täällä..” Mao sanoi käheästi pidellen kurkkuaan.
”Enkö? Että isän pikku pahiksesta onkin tullut ihmisläheinen? Et voi mitään asettamalleni muistiloitsulle” Ruki virnisti, ja hänen vierelleen ilmestyi pieni valkoinen liekki.
Mao katsoi toista kateellisena, Ruki oli taas ylittänyt hänen voimansa.
”Eikö isä ihmettele, miksi hänen pikku _enkelistään_ on tullut noin paha omalle veljelleen?”
”Ei toki, tämähän on sitä.. Veljesrakkautta, eikö niin?” Rukin silmät loistivat innokkaina, tätä hän oli odottanut.
Maon silmät kapenivat viiruiksi, ja tämä kampesi ylös maasta.
”Vai pitäisikö viedä tämä pikku lemmikkisi isälle näytiksi, hmh?” Rukin katse kääntyi pelästyneeseen Mizukiin.
”Jos kosket häneen niin... ” Maon lause keskeytyi kun Rukin katse tuntui porautuvan hänen silmiensä läpi polttavana.
”Tapat minut? Luuletko onnistuvasi, ethän osaa edes tehdä demoniloitsua!” hän naurahti ivallisesti.
Maon kasvoilta paistoi taas kateus. Niin, hän ei osannut tehdä demoniloitsua, loitsua jolla pystyi muuttamaan minkä tahansa olennon demoniksi.
”Isä olisi ehkä ilahtunut, jos olisit vienyt tämän pikku rotan hänelle, jotta hän olisi tehnyt tästä demonin. Vai oliko aikomuksenasi harjoitella demoniloitsu ja muuttaa hänet demoniksi?” Mizukin pelästynyt ja epäilevä katse kääntyi Maoon.
Mao katsoi vuoroin Rukia, vuoroin Mizukia.
”Ei” hän vastasi lyhyesti ja laski katseensa maahan.
”Kuinka säälittävää” Ruki pyöräytti silmiään ja kääntyi Mizukin puoleen.
Yhtäkkiä Mizuki tunsi kovan paineen työntävän häntä kaltereiden läpi, aivan kuin kalterit katoaisivat.
”Sinä, tulet mukaamme. Saat nähdä, mitä seuraa kun sotkeutuu demonikuninkaan perilliseen..” Ruki napsautti sormiaan ja hänen käteensä ilmestyi käsiraudat, jotka hän laittoi vastaanhangoittelevan Mizukin käsiin.
Samassa he kaikki kuulivat askelia portaikosta.
Heidän katseensa kääntyivät kuningas Kaoruun, joka saapui vankityrmään. Automaattisesti Mizuki kumarsi kuninkaalleen.
Ruki näytti siltä kuin olisi päästänyt todella kovaäänisen pierun.
Hänen mielestään kuningas Kaoru näytti värikkäässä puvussaan ja sukkahousuissaan todella naurettavalta.
”Kuningas Kaoru, oletan?” hän tyrskähti ja asteli veljensä luo ottaen tätä kädestä kiinni.
”Eikö se näy?” Kaoru kysyi hieman loukkaantuneen kuuloisena.
”Ei” Mao livautti suustaan ja sai mulkaisun Kaorun suunnasta.
”Mihin luulette olevanne menossa Mizukin kanssa?” hän kysyi demoniprinsseiltä.
”Kotiin tekemään hänestä selvää” Ruki totesi tyynesti ja Mao vilkaisi surullisesti Mizukiin joka näytti aivan alistuneelta. Hänen oma Mizukinsa.
”Ei tule kuuloonkaan, vartijat!!” Kaoru huudahti, mutta löysi pian itsensä Mizukin likaisesta sellistä kapula suussa.
”Nähdään kunkku!” Ruki iski Kaorulle silmää ja katosi teleportaalilla Maon ja Mizukin kanssa Hiton ulkopuolelle.


Kuningas Kyo istui huoneessaan pöytänsä ääressä paperipinon takana.
”Eikö teitä kyllästytä jo nuo paperihommat?” kuului ääni hänen takaansa.
”Lakkaa teitittelemästä minua ja enkö ole jo sanonut, että nämä ovat pakollisia..” Kyo huokaisi turhautuneena.
Pian hän tunsi lämpöisten käsien kietoutuvan ympärilleen ja rauhallisen hengityksen kaulallaan.
”On myös muitakin pakollisia tehtäviä..”
”Kuten palvelijoiden helliminen?” Kyo virnisti ja sulki silmänsä Aoin huulten kosketellessa hänen kaulaansa kevyesti.
”Vaikka niin.. Kunhan et käytä sanaa _palvelijoiden_ vaan _palvelijan_...” tämä kuiskasi painottaen sanaa ”palvelijoiden” ja ”palvelijan”.
”Niin no.. olkoon, mutta minun on ihan oikeasti tehtävä nämä paperihommat” Kyo kääntyi hieman ja painoi hellän suukon Aoin huulille.
”Valitse: paperit tai minä” Aoi nousi Kyon syliin istumaan ja kietoi kädet tämän kaulalle.
”Molemmat..” Kyo lausahti ja vei kädet Aoin ympäri pöydälle selaamaan papereita.
”Jompi kumpi!” Aoi melkein huudahti ja toinen näytti erittäin surulliselta. Nuorempi sai kamalan aww kohtauksen. Oli ihanaa nähdä Kyon hellä ja lämmin puoli. Hän oli niin onnellinen ollessaan ainoa, joka tiesi millainen se oli. Kyo oli muita kohtaan niin kylmä ja tunteeton.
”Kumpi meistä on se kuningas?” Kyo vihdoin lausahti hieman kireämmällä äänensävyllä, tarkoituksellaan.
Aoi laski katseensa alas ja niiskaisi.
”Eli paperit, ei sitten väkisin.”
Kyo huokaisi ja nousi ylös pitäen Aoita sylissään, asteli sängyn luokse.
”Ensin sinä, sitten paperit” Aoin ilme suorastaan loisti, Kyo oli upeinta maailmassa.
Vanhempi laski nuoremman sängylle makaamaan ja nousi itse tämän lantion päälle alkaen napittaa ensin omaa paitaansa ja sitten Aoin paitaa auki.
Hetken kuluttua molemmilla oli vain bokserit jalassaan ja muut vaatteet lojuivat sängyllä ja lattialla.
Aoi käsi hyväili hitaasti ja hellästi Kyon etumusta, kun Kyo oli kumartunut suukottamaan tämän kaulaa.
”Aoi, olet ihan.. mh.. Mahdoton. Sinua ei voi vastustaa..” vaalea kuiskasi Aoin korvaan ja vaihtoi asentoaan alkaen suukottaa toisen vartaloa kokoajan alemmas.
”Miksi sitten... Olen kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin... Pelkkä palvelija?”
Kyo pysähtyi ja nosti katseensa Aoihin.
”Koska en saa suosia sinua julkisesti”
”Häpeätkö minua?”
”En todellakaan!”
”No miksi sitten...?”
”Poikieni vuoksi...”
”Aivan. Mietin kyllä usein, että miksi olen kanssasi vielä, sen jälkeen kun petit minua, ja laitoit kaksi huoraa paksuksi! Ja teit sen kaikenlisäksi kaksi kertaa!”
”Aoi, me olemme puhuneet tästä...”
”Se on niin väärin!” Aoi parahti ja purskahti itkuun, Kyo nousi istumaan tämän vierelle.
Nuorempi kääntyi kyljelleen selkä toiseen päin ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Kyo oli taas tilanteessa, jossa hän ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Hän asettui kuitenkin Aoin taakse kyljelleen ja kietoi kädet toisen ympärille omistavasti.
”Älä itke Aoi..” Kyo kuiskasi hiljaa ja hautasi kasvonsa toisen hiuksiin. Aoi tuoksui niin ihanalta, tutulta ja turvalliselta. Kyo rakasti sitä tuoksua ja tunnetta, kun toinen vain oli hänen lähellään. Hetken kuluttua Aoi laski kyyneleistä märät kätensä Kyon käsien päälle ja niiskutti hiljaa.
”En ole silti koskaan jättänyt sinua..” kuningas kuiskasi hiljaa ja nuuhki yhä toisen tuoksua jatkaen sitten:
”Rakastan sinua niin valtavasti, Aoi..”
Aoi oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
”Minäkin rakastan sinua, Kyo..”

Title:Amaranth angels
Rating: PG-13 / R ?
Genre: fantasiaa, romantiikkaa, kuolema? Sekametelisoppa
Author: Ryo & Shun
Beta: Dai
Warning: mies x mies, väkivaltaa, kielenkäyttö..
Pairings: RukixReita, KyoxAoi, MaoxMizuki, KyoxKaoru, UruhaxAoi, ManaxKlaha
Disclaimer: emme rahasta tällä ficillä, emmekä omista hahmoja, ainoastaan tarinan ja idean.
Summary: Fantasia ficci joka kertoo ns. Demonisesta ajasta. Tällä ei ole mitään tekemistä oikeiden aikakausien kanssa, ja on kokonaan fictiota. Ficissämme on 4 eri klaania, Hito (=ihminen), Tenshi (=enkeli), Oni (=demoni) ja Kyuuketsuki (=vampyyri). Jokaisella Klaanilla on oma linnansa Rauhanlaakso nimisessä suuressa laaksossa. Klaaneilla on paljon erimielisyyksiä, joten luonnollisesti ficin sisältöön kuuluu paljon suhdesotkuja ja fantasiaa...

A/N Ryo:
Ah, tämä on ehkä paras ideani koskaan :'D mutta sen toteutukseen halusin toisen henkilön, joten valitsin Uruha-chanin. Tälläisen suunnitelman toteuttaminen on todella hidasta ja vaikeaa yksin. Ficci on siis kirjoitettu vuorotellen messengerissä.
Nightwishin Amaranth ja WT:n Angels inspiroivat minua suuresti joten ficin nimikin vaihtui, ennen kuin ehdin edes julkaista sitä ^_^ luultavasti monta osaa vielä tulossa ^^ 2 osa aluillaan joten jos kiinnostaa niin ^-^..

- Ryo

A/N Shun:
Hehe, idea tosiaan on paras. Olen kateellinen Ryon mielikuvitukselle (ja sille, miten nopeasti hän saa kirjoitettua jatkoa xD)...
Tätä ficciä on tosi kiva kirjoittaa Ryon kanssa, tosin minulta loppuu melkein aina inspiraatio kesken.
Arvatkaa vain kuinka monta kertaa Ryo on minua hoputtanut. ; D
Jas jos tuon Ryon tunnen, niin voin melkein luvata että aika pervohkoa menoa tulossa.. c__c''
Hahha, nauttikaa~ XD

- Uruha


Freedback: kommentti Lafiin, töpöön jossa on linkki tänne.



Demonit: Ruki, Aoi, Kyo, Mao, Közi, Mana
Enkelit: hide, Yu~ki, Bou, Miku, Tsurugi, Shinya, Kai, Reita
Vampyyrit: Kanon, Klaha, Aki, Kei
Ihmiset: Myvi, Teruki, Mizuki, Tossu, Die, Kaoru, Uruha


OSA 1

Kauan sitten, demonien ja yliluonnollisuuksien aikaan, oli laakso, jossa oli neljä klaania. Hito, Kyuuketsuki, Tenshi ja Oni. Nämä neljä klaania olivat saaneet nimensä niiden asukkaiden pohjalta.
Laakso oli melko valoisa, ainoa pimeä osa laaksoa oli Kyuuketsuki, jossa vampyyrit asustivat. Heitä oli enää hyvin vähän, joten laji oli kuolemaisillaan. Kaiken kukkuraksi nämä neljä klaania olivat riidoissa keskenään. Klaanien väliset suhteet oli kielletty, kaikki tuli tapahtua vain oman lajin kanssa, oman valtakunnan sisäpuolella. Rauhanlaaksossa ei käynyt kukaan... Paitsi ne, jotka rikkoivat sääntöjä pitämällä suhteita muitten klaanien jäsenten kanssa.

Demonikuningas Kyo, oli erittäin julma demoni. Hänellä oli kaksi poikaa, Ruki ja Mao, joista Mao oli kruununperijä. Kyo arvosteli poikiansa erittäin vahvasti. Hänen mielestään Mao oli paljon nuhteettomampi kuin Ruki, jolla oli lähes enkelin sielu. Sitä Kyo ei voinut sietää. Mutta kuningas pelkäsi poikaansa, koska hänellä oli lähes rajattomat voimat. Mao oli siitä veljelleen hyvin kateellinen. Olihan heillä kuitenkin eri äidit,
mutta silloin ei pidetty mitään väliä sillä, olivatko he veljeksiä, vai velipuolia. Kyolle he olivat veljeksiä, hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Sen ajan enkelit. He eivät muistuttaneet lähellekään sitä, mitä nykypäivinä luullaan. He eivät olleet siipiselkäisiä, kikkaratukkaisia, kuvan kauniita kuin posliininuket.
Enkelit olivat sotureita jousiensa ja nuoliensa kanssa. Ulkonäöltään he muistuttivat vähän ihmisiä, mutta sisimmiltään he olivat täysin erilaisia.
Ihmiset olivat epäluotettavia, ja heillä oli monia heikkouksia. Enkelit taas olivat rehellisiä, luotettavia ja uskollisia.
Enkelikuningas hide piti valtakunnassaan tarkkaa järjestystä. Hän piti tiukasti huolen siitä, että kukaan ei ollut tekemisissä muiden valtakuntien olentojen kanssa. Ja jos niin sattuikin käymään, siitä seurasi ankara rangaistus.
Enkeleitä oli vain muutama jäljellä. Sodat muiden valtakuntien kanssa olivat tuhonneet lajin miltei sukupuuton partaalle.
Sitten ihmiset. Heitäkin oli vähän, mutta tarpeeksi pitämään yllä pientä valtakuntaa. Johtajanaan heillä oli ankara, mutta pohjimmiltaan rakastettava ja lempeä Kaoru. Vaikka hän ja hänen valtakuntansa eivät olleet kovin rikkaita, hän piti huolta että väki oli onnellinen. Kaoru piti tarkan huolen, että järjestys ja säännöt pysyisivät.
Demonit, olivat pelottavia, muotoaan muuttavia hirviöitä, kaikista pahimpia, sillä he muuttivat muotoaan.
Vampyyrit, verenimijöitä jotka raiskasivat naisia saadakseen sukunsa jatkumaan.
Enkelit, kaksinaamaisia itsekkäitä diivoja. Eivät koskaan auttaneet kun apua tarvitsi.
Kaoru piti huolen, että yksikään ihminen ei päässyt rauhanlaaksoon, missä petturit tapasivat. Se olisi anteeksiantamaton teko. Oli tosin yksi ihminen, joka oli pettänyt herransa käskyn. Mizuki, joka oli ennen aina uskollinen herralleen, mutta demoni vei hänen sydämensä. Demonikuningas Kyon poika, ja kruununperijä Mao, oli soluttautunut ihmisiin, ja ennen kuin hänet demoniksi huomattiin, Mizuki oli jo syvästi toisen lumoissa. Nyt tuo kansansa petturi istui vankilassa, kellarissa lukkojen takana. Hän oli laihtunut jo kovasti ja vietti päivänsä haikaillen pienestä kalteri-ikkunasta ulkomaailmaan.
Rauhanlaakso, se oli koko tämän laakson nimi. Mutta sillä nimellä tunnettiin myös laakson keskipiste, paikka, jossa sijaitsi pieni järvi, puita ja pensaikkoja. iltaisin siellä oli upeat maisemat. Oiva paikka rakastavaisille. Ja tietenkin pettureille. Rauhanlaakson keskipistettä reunustivat komeasti kaikki neljä valtakuntaa. Hito, ihmisten valtakunta. Oni, demonien valtakunta. Tenshi, enkelien valtakunta ja Kyuuketsuki, vampyyrien valtakunta.

Ruki istui huoneessaan, joka oli valtava ja ihanasti sisustettu. Hän luki vanhaa demoniloitsujen kirjaa, vaikka ihan isänsä mieliksi. Oikeasti hän osasi kaikki noin miljoona loitsua ulkoa, vaikkei Kyo sitä tiennytkään. Samassa Ruki kuuli askelten kaikuvan käytävällä. Hän tunnisti askelrytmin ja askelten kovuuden sekä painon. Se oli Kyo. Ruki rykäisi ja keskittyi kirjaan entistä tiiviimmin.
Kyo koputti oveen ja astui sisään vastausta odottamatta. Hän asteli sängyn viereen missä Ruki istui ja luki keskittyneen näköisenä. Hetken aikaa seisottuaan hiljaa, kuningas rykäisi ja Ruki kohotti katseensa häneen.
"Oliko sinulla jotain asiaa?" hän kysyi kohteliaaseen sävyyn.
"Manalla olisi sinulle kuulemma pieni tehtävä", Kyo vastasi.

Mana oli kuninkaan tärkeä avustaja, sillä hän toimitti viestejä, ja kertoi muiden valtakuntien liikkeistä. Hänellä oli enkelin kasvot, mutta sisältä hän oli ehkä vieläkin demonimpi kuin kuningas, jos mahdollista. Hänellä ei ollut mitään myönteisiä tunteita, tai ainakaan hän ei niitä milloinkaan näyttänyt, eikä hän tuntenut armoa.
Ruki pelkäsi Manaa.
Ei hän sitä myöntänyt, mutta tuo vähäpuheinen jääenkeli karmi hänen selkäpiitään.
"Mikä tehtävä? Ja missä Mana on?" Ruki kysyi ääni hieman väristen.
"En minä tiedä. Näin hänet tuolla ja hän käski sinun mennä hänen luokseen."
"Selvä", Ruki sanoi ja sulki kirjan. Hän nousi sängyltä ja asteli ovelle.
Hän vilkaisi vielä taakseen ennen kuin katosi hämärään käytävään. Ruki voi vain toivoa ettei saisi sydänkohtausta jos Mana seisoisi jonkin käytävänmutkan takana…
Samassa Ruki tunsi toisen läsnäoloon ja käännähti ympäri. Hän huomasi Manan siinä, aivan edessään. Vaaleahiuksisen silmät välähtivät valkoiseksi pelkästä säikähdyksestä.
"Kas hei prinssi uljas, sinä se jaksat aina säikkyä", Mana lausahti kylmästi.
"Asiaan!" Ruki huudahti ja palasi maanpinnalle, joskus tuo osasi kyllä olla ällöttävän salaperäinen.
"Tiedätkö, missä veljesi Mao on?"
"En?"
"Saattaisit hyötyä siitä tiedosta.."

Hevosen kaviot tömisivät Hitoa kohti johtavan polun päällä. Vaalea orihevonen nelisti kohti ihmisten linnaa, ilman ratsastajaa ja satulaa. Linnan portinvartijat nukkuivat, miten hyvä tuuri. Samassa hevonen katosi ja aivan hetken kuluttua tilalle ilmestyi hengästynyt Mao.
"Helvetti", mies huohotti ja pysähtyi hetkeksi.
"Hmh, typerykset. Lankeavat aina samaan temppuun", Mao virnisti ja alkoi tehdä illuusiota, joka sai hänet näyttämän ihmiseltä. Terävät korvanpäät lyhenivät, punaisena hohtavat silmät ja vaaleat hiukset muuttuivat kastanjanruskeiksi, sekä vaatteet muuttuivat hienoista kruununperijän vaatteista ryysyläisen asusteeksi. Hito oli valtava linnake, muttei läheskään niin suuri kuin Oni. Mao livahti huomaamattomasti linnan toiselle puolelle, jossa sijaitsi vankityrmä. Tässä vaiheessa voisi palautua takaisin. Hän kyykistyi eräiden kaltereiden kohdalle ja yritti nähdä sisään. Liian pimeää.
"Mizuki?" Mao sihahti hampaidensa välistä ja yritti tuntea tuon lämmön tai hajun lian joukosta. Samassa laihat ja veriset, likaiset kädet tarttuvat kaltereihin.
"Mao!" Mizukin kasvoilta suorastaan loisti ilo.
"Turpa kiinni, en saanut mitään erityislupaa Kaorulta tulla hiippailemaan hänen linnansa taakse.."
"Sinun täytyy auttaa minut pois täältä! Täällä on kylmä, pimeää, likaista, rottia, kaltereita.."
Mao nosti sormensa toisen huulille hiljentääkseen tämän.
"Nyt hiljaa. Älä huoli. Pääset kyllä pois sieltä", Mao sanoi ja antoi katseensa kiertää linnan taustaa, mutta mitään kättä pidempää ei näkynyt.
"Jotenkin…" hän kuiskasi itsekseen ja suoristi selkänsä.
Mao käveli nurkan taakse ja huomasi oven. Siitä pääsisi varmaan sisälle vankityrmiin. Hän käveli varovasti koittamaan ovea, vilkuillen samalla ympärilleen vartijoiden varalta. Ovi ei ihme kyllä ollut lukossa. Mao raotti ovea hiukan ja kurkisti sisälle. Pimeää. Ilmeisesti siellä ei sitten ollut vartijoita. Ainakin hän toivoi niin hiipiessään sisään ja sulkiessaan oven perässään.
Mizuki kuuli hiljaista kolinaa käytävän puolelta, ja käveli katsomaan. Hetken kuluttua hän huomasi Maon tutun naaman ilmestyvän kaltereiden väliin lähelle hänen omaansa.
"Tiedätkö missä tämän tyrmän avaimet ovat?" Mao kysyi nuoremmalta.
Tämä pudisti päätään.
"En ole koskaan nähnytkään avaimia. Vartijat tuovat aina silloin tällöin ruokaa minulle, ei muuta. En ole ollut ulkona ainakaan kolmeen kuukauteen".
Mao nyökkäsi ja hymähti. Hän katseli ympärilleen, mutta seinillä ei ollut koukkuja missä olisi roikkunut avain. Sellin lukko oli tukevaa tekoa eikä sitä rikottaisi noin vain.
Yhtäkkiä Mao kuuli puhetta ja kolinaa tyrmän ovelta. Joku oli tulossa!

3. LUKU 
Oni-valtakunnan linnan käytäviltä kuului kolmen eri ihmisen askeleet. Yhdet niistä olivat nopeat ja täynnä intoa, kun taas toiset olivat laiskat ja vastaanpistävät. Kolmannet olivat taas varovaiset ja pelokkaat. Aivan kuin kävelijä pelkäisi, että lattian läpi syöksyy jokin ja repisi hänen jalkansa kappaleiksi. 
Ruki, Mao ja Mizuki olivat matkalla kuningas Kyon huoneeseen. 
Ruki oli niin innoissaan tilanteesta, että jätti koputtamisen väliin. 
"Hei isä min-", prinssin sanat keskeytyivät nähdessään isänsä ja tämän palvelijan Aoin sängyllä kovin läheisissä tunnelmissa. 
Kaikki kolme vain tuijottivat kuningasta ja tämän palvelijaa sängyllä. Tuntui aivan kuin heidän välilleen olisi muodostunut näkymätön muuri. 
Mizuki punasteli ja käänsi peloissaan katseensa pois. 
"Ruki! Etkö sinä todellakaan osaa koputtaa!", Kyo huudahti ja nousi sängyltä jättäen Aoin niille sijoilleen. Ruki laski katseensa alas ja huokaisi. Hänen tilaisuutensa valui hukkaan kuin paska viemäriin. 
"Ajattelin, että tämä saattaisi kiinnostaa..", prinssi vastasi ja työnsi Mizukin suoraan kuninkaan jalkojen juureen. Kyo tuijotti hetken ihmistä ja käänsi sitten katseensa Maoon. 
"Entä mitä tekemistä tuolla loisella on minun rakkaan Maoni kanssa?", Ruki hymyili leveästi ja paiskasi kädellään veljeään selkään niin, että toinen kaatui maahan polvilleen. 
"He ovat rakastavaisia...", Kyo piti katseensa tiiviisti Maossa. Aoin mieleen muistui eräs tapahtuma joka tapahtui vuosia, monia vuosia sitten. 
Aivan, tilanne oli täysin sama kuin silloin. Tosin henkilöt eivät olleet samat. 
"Kyo...", hän nielaisi hiljaa ja katsoi kuninkaaseen. 
Kyo huokaisi ja lysähti istumaan sängylle. 
Ruki oli aivan pettynyt. Ei tällaista voinut tapahtua! Ei ikinä! Olikohan tuo varmasti hänen isänsä? 
Prinssi asteli Kyon luokse ja ojensi pienen peilin tälle. 
"Siitä näet kaiken, mitä Hiton vankilassa tapahtui", Ruki lausahti kylmästi ja irroitti Mizukin sekä Maon kahleet, astellen sitten pois isänsä huoneesta. 


Yksinäinen hahmo käveli Rauhanlaaksosta vihreää nurmea pitkin kohti Tenshin linnaa kuun valaistessa hänen kulkuaan. Reita hytisi kylmästä veden tippuessa hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Vielä olisi pitkä matka kotiin. 
Enkeli ei voinut kuivattaa itseään loitsulla, koska hide oli kieltänyt. Hänen mielestään Reita ei ollut oppinut loitsua vielä kunnolla. 
Reitaa suututti kuninkaan määräys, vaikka hän tiesikin mitä voisi seurata jos lausuisi jonkin sanan väärin. 
Niinpä Reita tyytyi vain laahustamaan kohti linnaa. Olisi hän voinut lentääkin, mutta hänen mielestään se näytti typerältä (sitä hän ei tietenkään sanonut koskaan ääneen). Eikä ollut houkuttelevaa liidellä taivaalla märissä vaatteissa kylmän tuulen riepoteltavana. 
Reita ujutti kätensä laukkuun jota kantoi olallaan ja kaivoi sieltä mustan sulan. Sen saman sulan jonka se demoni oli laittanut hänen hiuksiinsa. Enkeli punastui muistellessaan kuinka demoni oli sen jälkeen suudellut häntä. 
Ja mitä mustasiipinen oli tarkoittanut sanoessaan että he tapaisivat vielä? Sitä Reita ei ainakaan sillähetkellä tiennyt kävellessään ajatuksissaan eteenpäin. 
Hänen aivonsakin taisivat pikkuhiljaa mennä kohmeeseen. Siltä vaaleahiuksisesta ainakin tuntui, kun hän piilotti sulan takaisin laukkuunsa. Linna kohosi jo korkeana hänen edessään. Vielä vähän matkaa, niin hän pääsisi sisälle lämpimään. Sitä ennen hänen täytyisi keksiä selitys, miksi hän oli kuin uitettu koira. 
Samaan aikaan Hitossa, Kaoru oli päästetty vapaaksi vankilasta ja hän istui huoneensa pöydän ääressä kirjoittamassa kirjettä. 
Kirjettä demonikuningas Kyolle. 
Salaa, kenellekkään kertomatta, hän oli rakastunut. Rakastunut Kyoon. 
Se oli ehkä osasyy siitä, miksi hän oli päästänyt demoniprinssit niin vähällä aiheuttamistaan kiusoista. 
Mutta tiesihän Kaoru sen, että hän ei koskaan pääsisi rakastamansa miehen lähelle. 
Sitäpaitsi, hän oli kuullut huhuja, että Kyolla olisi jo rakastettu siellä Onin linnan uumenissa. 
Kuninkaan huulilta karkaisi huokaus ja hän ryttysi taas yhden kirjeen lattialle, joka oli jo täynnä paperimyttyjä. 
Mustekin oli lopussa, joten Kaoru päätti luovuttaa ja vei kirjeenmytyt takkaan palamaan. 
Kaoru käveli sänkynsä viereen ja istui sille huokaisten raskaasti. Miten elämä joskus menikään niin totaalisesti päin Kyuuketsukin seiniä? 
Siinä miettiessää elämän syviä merkityksiä, Kaoru kuuli oveensa koputettavan. Mutta ennen kun hän edes tiedosti suunnan mistä ääni oli tullut, ovi läjähti auki ja huoneeseen syöksyi pieni pyörremyrsky. Tämä omisti mustat hiukset ja leveän hymyn. 
"Ah, Miyavi. Mitä nyt?", Kaoru kysyi touvuttuaan ensisäikähdyksestä. 
Miyaviksi kutsuttu pyörremyrsky hypähti kuninkaan viereen sängyn reunalle ja heilutteli jalkojaan katseen sinkoillessa ympäriinsä huoneessa. 
"Hän vain pyysi tulemaan ruokasaliin niin nopeasti kuin mahdollista", Miyavi hölötti niin, että Kaorulta meni hetki ymmärtää täysin mitä toinen oli sanonut. 
"Tai sitten se oli Die jolla sitä asiaa oli", Miyavi mietiskeli naputellen sormella leukaansa. 
Kuningas loi häneen 'koittaisit nyt päättää'- ilmeen, ja nousi ylös. Mitähän tällä kertaa? Olisiko Mizukista kuulunut jotain? 

"Et voi tehdä sitä minulle!", Mizuki parkaisi ja riuhtoi itsensä Maon otteesta. 
Prinssi huokaisi ja pysäytti toisen rimpuilut loitsulla. 
"Luuletko olevan muita vaihtoehtoja? Vai virutko mieluummin oman kuninkaasi käskystä vankilassa? Ja sitäpaitsi, ihmiset eivät elä ikuisessa onnessa! He kuolevat. Etkö käsitä sitä, Mizu-pieni?", Mao lausui ankarasti, muttei vihaisesti. Mizukin kasvoista sensijaan loisti katkeruus ja viha. 
"Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan..", hänen lauseensa jäi kesken, kun perillisen kylmä katse lukitsi hänen omansa. 
"Et olisi mitä!? Koskaan rakastunut, vai!? Kuole sitten, helvetin huora!", Mao huusi ja paiskasi Mizukin seinää vasten, päästäen sitten irti. 
Tummahiuksinen yskäisi hieman verta suustaan ja nosti katseensa Maoon. 
"Minusta... Ei... Tule koskaan... Demonia" 

Samaan aikaan Ruki makasi huoneensa sängyllä vatsallaan, kasvot tyynyyn haudattuna. 
Kyo ja Aoi? Hänen ISÄNSÄ ja AOI! 
Ajatus oksetti Rukia. Hän oli vielä joskus rakastanut Aoita. Inhottavaa. 
Kyyneleet pakkautuivat prinssin silmäkulmiin, kun hän ajatteli kaikkea mitä oli Aoin kanssa kokenut. Ja etenkin sitä, minkä oli juuri todistamassa isänsä huoneessa. 
Samassa ovelta kuului koputus, jonka seurauksena ovi aukeni varovasti. 
"Ruki?" 
Ääni oli Aoin. Kyyneleet valuivat väkisin Rukin poskille ja tyynylle, eikä hän kyennyt vastaamaan. 
Varovasti Aoi asteli prinssin luokse istahtaen sängyn reunalle. 
"Painu helvettiin", hän kuuli Rukin lausuvan itkuisena. 
"Siellähän minä jo olen...", Aoi huokaisi ja käänsi katseensa lattiaan. 
"Otan tuon loukkauksena", prinssi vastasi ja kääntyi kyljelleen, selkä Aoihin päin. 
"Kuten kaiken muunkin, mitä ilmeisimmin..." 
"Aijaa! Minä en ainakaan pane isääsi, vaikka sinua rakastinkin!” 
"Minä rakastan Kyota..." 
Lievä naurahdus kuului Rukin suunnalta. 
"Ja tunne on molemminpuolinen? Älä naurata..." 
Aoi tunsi rinnassaan viiltävää kipua. Hänen oli itsekin vaikea uskoa Kyon tunteisiin, mutta.. 
"Hän teki minusta demonin", vanhempi lausui ja puri huultaan. 
"Jonka jälkeen vihasit häntä...", Ruki hymähti. 
"Sinä et tiedä siitä mitään! Sinua ei ollut edes äitisi kohdussa silloin!" 
"Ja missä sinä olit silloin, kun olin?", tämä oli oikein huvittavaa Rukin mielestä. Silmä silmästä. 
"Palasin Uruhan luokse..." 
"... siis kenen?" 
"Et sinä ymmärtäisi..." 
"Kerro nyt?", Ruki innostui ja pyyhki kyyneleensä kääntyen Aoin puoleen. 
"Ennen kuin isäsi ja minä rakastuimme... Olin yhdessä Uruha nimisen ihmisen kanssa... Sitten isäsi tuli ja rakastuin häneen heti. Hiton silloinen kuningas määräsi minut vankilaan petoksesta, jolloin Kyo tuli pelastamaan minua. Mutta hänellä oli veli, joka paljasti meidät heidän isälleen... Et voi edes kuvitella sitä", Aoi huokaisi jälleen. 
"Mitä vikaa isoisässäni oli?" 
Aoi naurahti. 
"Ai että mitä vikaako? Hän oli tuhat kertaa ahdasmielisempi ja julmempi kuin oma isäsi!" 
"Entä isän veli?" 
"Hän... Halusi kruununperijäksi, muttei ollut isänsä mielestä tarpeeksi siihen tehtävään. Hän... kuoli myöhemmin..." 
"Kerro siitä kun hän paljasti teidät isoisälle?", Ruki uteli. 
"Ei siinä ole mitään kertomista... Tiedät varmasti itsekin. Kunpa vain sinulle ei kävisi niinkuin Kyon veljelle" 
"Mitä hänelle kävi?" 
Aoi oli pidemmän aikaa hiljaa. 
"Hän rakastui hideen." 
Rukin leuka oli tippua sängylle. 
"Tenshin kuninkaaseenko!?", hän henkäisi ja tuijotti Aoita kauhuissaan. 
"Niin... Voit varmaan kuvitella, mitä seuraa, jos yrittää muuttaa enkelikuningasta demoniksi", Aoi naurahti hieman tiedostamatta sitä. 
"Siivellisten enkeleiden demonistaminen on erittäin vaarallista... Muistakkin välttää sitä!", vanhempi jatkoi ja katsoi vihdoin Rukiin. 


Demonikuningas Kyo. Hänellä oli paljon salaisuuksia, kuten kenellä tahansa meistä. Yksi näistä oli hänelle niin arvokas, että hän suojeli sitä hengellään. Aoi oli ainoa joka tiesi tästä. 
Pienen Kyon oma pieni salaisuus, joka sisälsi suuria asioita. 
Salaisuus, jonka avulla hän pystyisi tuhoamaan Tenshin, Hiton ja Kyuuketsukin. 
Kyo asteli linnansa perimmäiselle ovelle, josta kukaan muu ei eläessään ollut kulkenut. Ja jos olikin, sieltä ei takaisin ollut tulemista. 
Ovi aukesi hitaasti ja Kyon kasvoille levisi hymy. Se ei ollut täynnä vihaa, katkeruutta, pahuutta ja valtaa. Se oli täynnä iloa, rakkautta ja ystävällisyyttä. 
Moni olisi varmasti tässä kohdassa kysynyt, oliko tuo todella Kyo? 
Kuningas astui ovesta sisään rappuselle, sulkien oven perässään. Hänen edessään oli valtavan suuri metsä, niitty ja vesiputous. Tätä ei enää tunnistanut Onin valtakunnaksi. 
Kauempaa kuului kirkaisuja kuulostavaa korvia repivää huutoa. Kyon ilme kirkastui entisestään ja hän tarttui varautuen seinässä olevaan rautarenkaaseen. Maa alkoi värähdellä ja vesi väreillä vesiputouksessa. Kyo itse tuskin olisi pysynyt pystyssä, jos ei olisi pitänyt kiinni renkaasta. 
Tässä se nyt oli, pienen Kyon suuruutta uhkuva pieni salaisuus. Lohikäärmeet. 
Aivan niin. Jokaisella miehellä on omat lelunsa. Kyolla ne tosin ylittivät suuruusrajoitukset. 
Kyon suuri rakkaus, lohikäärmeet. Hän tutustui noihin olentoihin ensi kertaa ollessaan viisi vuotias. 
Ne ehkä näyttivät suurilta, pelottavilta ja kauhua herättäviltä pedoilta, mutta todellisuudessa ne olivat kaikkea muutakin. Lohikäärmeet olivat lojaaleita, uskollisia, kunnioitettuja ja harvinaisia olentoja. Nämä tosin olivat Rauhanlaakson ainoat lohikäärmeet, ja erittäin nirsoja kaksijalkaisten suhteen. Ne vaativat kunnioitusta ja rauhaa, sekä huomiota. 
Ja Kyo oli ainoa joka osasi lähestyä näitä olentoja pelkäämättä, kunnioittaen. Pieni kosketus suuren eläimen kuonoon sai jo suuria tunteita aikaan. Kyo tiesi miten näitä tuli käsitellä, eikä siksi antanut kenenkään muun tulla hänen aarteidensa lähelle. Ne olivat ennen kaikkea omaksuneet Kyon hallitsijakseen, tottuneet hänen hajuunsa, kosketukseensa ja ääneensä. 
Demonikuningas oli pienikokoinen mies, mutta suuria ajatuksia täynnä. Ainakin lohikäärmeisiin verrattuina. Hänen edessään seisoi lohikäärmeistä suurin, tämän lauman johtaja. Vanhin uros, nimeltään Shibuya. Se oli kauttaaltaan musta suomuiltaan ja sen silmät loistivat rubiininpunaisina. Se olisi voinut repiä pienen Kyon yhdellä liikkeellä palasiksi, jos olisi tahtonut. Mutta se tiesi, että se tietäisi lohikäärmeiden suvun loppua. 

Tenshin linnan suurella puisella ovella Reita pysähtyi ja katseli ylös torneihin. Ei olisi viisasta mennä suoraan pää-ovesta, koska hän ei ollut keksinyt järkevää selitystä vettä tihkuville vaatteilleen. Eteishallissa sitäpaitsi oli aina joitakin uteliaine katseineen. 
Niimpä hän astui pihakivetykseltä portista vasemmalle kasteiseen ruohikkoon ja lähti kiertämään linnan muuria. Vähän matkaa kuljettuaan Reita havaitsi himmeässä kuun valossa pienen oven ja avasi sen hiljaa ja varovasti. 
Vilaistuaan pikaisesti ympärilleen hän pujahti ovesta sisään ja sulki sen. Häntä vastaan tulvahti hieman tunkkainen ruoan ja likaisten astioiden haju. Reita oli päätynyt linnan keittiöön. Siellä oli harvoin ihmisiä muutoin kuin ruoka-aikoina, joten hän voisi turvallisesti livahtaa sieltä huoneeseensa. 
Reita avasi yhden lukuisista kaapeista ja kaivoi sen perältä omenan, jonka tunki laukkuunsa. Sitten hän asteli hiljaa ovelle ja avasi sen varoen yrittäen olla pitämästä kovaa ääntä. Oven suljettuaan hän käveli nopeasti yläkerroksiin johtaviin portaisiin vilkuillen ympäriinsä. Hän ei todellakaan halunnut jäädä kiinni, koska oli surkea valehtelija. Eihän hän voisi vain sanoa että tapasi demonin Rauhanlaaksossa, joka sitten suuteli häntä ja tiputti järveen! 
Ei. Piti vain toivoa ettei kukaan linnan asukkaista nyt kävelisi vastaan ja alkaisi kysellä. 
Ajatuksissaan Reita oli kulkeutunut jo toisiin portaisiin. Katse maahan luotuna hän alkoi taas miettiä tapaamaansa demonia. Eihän hän tiennyt edes toisen nimeä. Jostain syystä hän toivoi todella että he tapaisivat vielä uudelleen. 
"Mistäs sinä olet tulossa?", Reita hyppäsi varmasti viisi metriä ilmaan kun kuuli äänen takanaan. Hän kääntyi ympäri kasvotusten puhuneen kanssa. 
"Miku!" 
"Olet harvinaisen varpaillasi..", Miku hämmästeli toisen reaktiota ja puri alahuultaan nopeasti. 
"Mitäs hiiviskelet tuolla tavalla!", sulkasiipinen vastasi ja pyyhkäisi hiuksia silmiensä edestä. 
"Se ei vastaa kysymykseeni, isoveli", nuorempi virnisti ja kävi katseellaan toisen märän vartalon päästä varpaisiin. 
"Ehh.. On vähän kiire nyt, joten.. Ja tästä ei sanaakaan hidelle, tai saat turpaasi", Reita sihahti lauseensa lopun ja livahti kysymysmerkiltä näyttäneen veljensä ohitse kohti huonettaan. 

Rukia oli ahdistanut siitä lähtien, kun hän oli jutellut Aoin kanssa. Hänen mieltään kiehtoi, sekä askarrutti siivellisten enkeleiden demonistaminen. Siitä Ruki ei ollut lukenut koskaan edes hänen oppikirjoissaan mitään mainintaa. Prinssi käveli ajatuksiinsa uppoutuneena kohti veljensä huonetta. Samassa hän tunsi kylmiä väristyksiä niskassaan. Helvetin Mana taas. 
"Sinuna en menisi nyt Maon luokse", Ruki kuuli hieman kauempaa lausuttavan. Vaaleahiuksinen huokaisi ja kääntyi närkästynyt ilme kasvoillaan Manaan. 
"Minulla on oikeus tavata veljeäni, vaikka hän makaisi puskassa vampyyrin kanssa", 
Mana hymähti. 
"Mieltäsi painaa siivekäs enkeli, jonka tapasit tänään. Haluat kokeilla demonistamista" 
"Ja sinä et osaa yllättää, Mana" 
Viimeksi mainittu astui lähemmäs prinssiä. 
"Anna olla. Et saa käännettyä päätäni mihinkään suuntaan. Menen nyt tapaamaan veljeäni, jos sopii" 
"Pidä hauskaa", Mana lausahti kylmästi ja katosi yhtä nopeasti, kuin ilmestyikin. 
Ruki huokaisi ja asteli vihdoin veljensä ovelle. Koputus, hetken hiljaisuus, ja Ruki avasi hitaasti oven. Rukin katse osui ensimmäiseksi verijälkiin lattialla, sitten lattiaan piirrettyyn loitsukehään. 
Prinssin sydän löi niin jumalatonta vauhtia, että hän luuli saavansa kohtauksen. Nopeasti hän yritti ryhdistäytyä, ja terästää aistejaan. Puolet huoneesta oli pimennon peitossa. 
Ruki sulki silmänsä. Hän haistoi kahden veren hajun, mutta jotenkin haju alkoi yhdistyä samaksi. Ruki rypisti kulmiaan ja alkoi kuunnella. Kahden sydämen äänet. Toinen oli vaimea ja heikko, ja hukkui pian voimakkaaseen, melkein korvia särkevään tykytykseen. 
"Mao!", Ruki karjaisi ja yritti tuloksetta saada huoneen lamppuja syttymään. 
Tämä kävi karmivaksi, sillä hän huomasi sydämensykkeen jättävän lyöntejä väliin. Hetken koitettuaan, Ruki sai valoa huoneeseen. 
Näky oli mieltä järkyttävä. Maon huone, seiniä, kattoa ja lattiaa myöten oli veren tahrima. Seuraavaksi katse osui perintöprinssiin, joka istui sängyllä, tyhjä ilme kasvoillaan. Hänen vieressään sängyllä makasi veren peittoama Mizuki. Rukin teki mieli oksentaa. 
Maon katse siirtyi veljeensä. 
"E.. Epäonnistuin..", tämä kuiskasi kyynelten sekoittuessa Maon kasvoilla olevaan vereen. Ruki ei osannut tulkita veljensä katsetta. Silmät olivat harmaat ja sumeat, tämä ei todellakaan ollut normaalia. 
Ruki kävi laittamassa oven lukkoon. Tämä haju ei saisi päästä isän ulottuville. 
"Vastustiko.. Mizuki?", viimeksi mainittu kysyi epäröiden. Vastaukseksi hän sai heikon myöntymyksen. 
Mao kohotti kätensä kohti Mizukia, hipaisten tämän kylmiä veren tahrimia poskia. 
"En kuule hänen sydämensä ääntä..", perintöprinssi kuiskasi, pidätellen itkua. Ruki naurahti. 
"Mao.. Ei hän ole kuollut. Tuo on.. normaalia", Ruki sanoi tyynesti ja yritti peitellä huonovointisuuttaan. Normaalia? Tässä ei todellakaan ole mitään normaalia. Ihmisille ainakaan. 
Mao katsoi hieman kummissaan toista. 
"Ompele haava hänen rintakehässään, puhdista se ja sinetöi nimelläsi", Ruki neuvoi ja asteli istumaan sängyn vieressä olevalle tuolille. 
"Mi-Mitä?", Mao näytti olevan pihalla tilanteesta. Rukin teki mieli hakata päätä seinään. Isä oli todella huono opettaja. 
"Ei riitä, että hän joutuu kuolemanpartaalle, jotta voisit repiä sydämen irti ja syödä siitä puolet. Ei, vaikka isä niin sanookin. Sinun sydämesi on nyt sama Mizukin kanssa, siksi et kuule hänen sydämenlyöntejään. Mutta jos et pian sulje aukkoa rintakehässä ja sinetöi sitä, hän kuolee oikeasti" 

Klaha, vampyyrien kuningas, käveli pitkin linnansa käytävää miettien asioita. Hän oli lopen kyllästynyt klaanien välisiin erimielisyyksiin ja riitoihin. Viimeisin tapahtuma, jossa kaikki olivat olleet suurinpiirtein sovussa keskenään, oli ollut monen monta vuotta sitten. Se, kun järjestettiin turnajaiset, joissa kilpailtiin Rauhanlaakson vahvimmasta olennosta. Tosin turnauksen jälkeen syntyi entistäkin enemmän riitoja, koska joidenkin mielestä voittaja, Kyo, oli huijannut eikä olisi ansainnut voittoa. 
Vain harvat nykyisistä laakson asukkaista tiesivät näistä turnajaisista, sillä niitä ei oltu enää järjestetty pitkiin aikoihin tapahtuman vaarallisuuden vuoksi. 
Turnajaisissa jokaisesta klaanista valittiin yksi henkilö, jotka jaetaan pareiksi, ja jotka taistelevat keskenään. Taisteluita jatketaan niin pitkään, kunnes vastustaja luovuttaa, tai pahimmassa tapauksessa kuolee. 
Nyt Klaha oli saanut ajatuksen, ja päätti järjestää uudelleen nämä turnajaiset. Hänen pitäisi vain lähettää kaikkiin valtakuntiin kirjeet ja odottaa muiden hyväksymistä. 
Hän käveli käytävää vielä vähän matkaa eteenpäin, kunnes saapui erään oven kohdalle. Klaha koputti siihen napakasti ja hetken kuluttua ovi aukesi. 
"Kanon, minulla on sinulle asiaa. Tule hetken kuluttua työhuoneeseeni", kuningas sanoi ja jätti hölmistyneen näköisen nuoren vampyyrin seisomaan oven suuhun. Ei Klahalla ikinä ollut hänelle mitään asiaa. Vai olikohan hän tehnyt jotain väärin ja saisi nyt rangaistuksen? 
'Olikohan sittenkään hyvä ajatus pyytää juuri Kanonia? Hän on vielä niin nuori ja kokematon', Klaha mietti astellessaan ripeästi työhuoneensa suuntaan linnan länsisiipeen. Avattuaan huoneensa oven hän käveli työpöytänsä taakse ja istui tuolilleen. Hän kaivoi laatikosta kolme paperia, sulkakynän ja mustetta. Juuri kun hän alkoi kirjoittaa kirjeitä naapurivaltakuntiin, ovelta kuului pieni koputus ja Kanon astui varovasti huoneeseen. 
Saatuaan käskyn istua, hän käveli Klahaa vastapäätä olevan tuolin viereen ja istuutui siihen. Kanon väänteli hermostuneena käsiään sylissään ja vilkuili ympärilleen, kuin jokin voisi hyökätä hänen kimppuunsa minä hetkenä hyvänsä. 
Klaha kirjoitti kirjeensä loppuun ja nosti sitten katseensa Kanoniin. Tämä vilkaisi toiseen hermostuneena takaisin, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti pois. 
"Kerrohan, Kanon.. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Rauhanlaakson turnajaisista?"